12.10

Toinen aamu leikkurissa alkoi hymyssä suin.  Oli kiva palata takaisin sinne, kun edellisenä päivänä oikeasti oltiin tervetulleita ja nähtiin vaikka mitä. Perjantait ovat kuulemma leikkurissa hiljaisempia, koska elektiivisiä leikkuksia ei kuulemma juurikaan tehdä. Suurin osa saleista oli siis kiinni. Me mentiin sitten tällä kertaa saliin 6, jossa tehtiin lähinnä gynekologisia leikkauksia. Siellä saatiin jopa olla avustamassa leikkaushoitajaa. Samainen hoitaja sanoi loppu päivästä, että jos tullaan vielä toisena päivänä niin päästään kokeilemaan leikkaushoitajan hommia, kun hän ohjaa vierestä. Varmaan vielä takaisin mennään sinnekin.

Nyt leikkaukseen tuli parikymppinen tyttö, jolta oli tarkoitus leikata munasarjasta tuumori. Kirurgin avatessa vatsan, ei sieltä kuitenkaan löytynyt mitään vaikka CT- kuvissa oli selkeästi näkynyt jotakin. Siinä sitten toinenkin kirurgi kutsuttiin paikalle katsomaan tilannetta ja tämä kirurgihan tuli sinne ilman suusuojaa, myssyä saatika hanskoja aivan avonaisen haavan päälle töllistelemään ja miettimään tilanteen etenemistä. Päätöksenä tuli,  sulkekaa haava ja kuvataan myöhemmin uudelleen.

Päivän aikana tehtiin useita nopeita gynekologisia leikkauksia ja päivän viimeinen leikkaus oli ennen puolta päivää. Viimeisenä potilaana oli 84- vuotias nainen, jolta haluttiin ottaa vain biopsia kohdunsuulta. Tämä vanhus nukutettiin tätä toimenpidettä varten!!! Ja on erittäin harvinaista täällä, että ihminen elää noinkin vanhaksi. Kyselin hoitajalta, missä tämä vanhus asuu ja hän sanoi, että kaikki vanhukset täällä maassa asuvat perheidensä luona, jotka pitävät heistä huolta. Täällä ei ole vanhainkoteja tai laitoksia eikä kotihoitoa, jonka turvin voisivat asua yksin kotona. Kerroin mikä tilanne meillä on Suomessa ja kerroin mm. omasta ysikymppisestä mummostakin, kuinka hän asuu edelleen yksin kotonaan ja pärjää siellä. Hoitaja ihmetteli ja kauhisteli tilannetta, mutta ymmärsi kuitenkin.

Koko sali 6:sen kokoonpano

Sitten ihmeteltiin meidän molempien ikää, kun ollaan niiiin nuoria, että miten me tännekin ollaan tultu jne. Kysyin sitten minkä ikäiseksi mua luullaan, niin luulivat 20 vuotiaaksi J ihanaa! Kun kerroin oikean iän, niin eivät meinanneet uskoa ja olisi kuulemma pitänyt jo olla perhe ja talot ja kaikki niin kuin Namibiassa ruukaa tuon ikäisillä olla. Hmmm.. niinpä niin :D

11.10

Ajateltiin loppu viikko olla leikkurissa, jos siellä pääsisi tekemäänkin jotakin konkreettista.  Leikkuri sijaitsi sairaalan toisessa kerroksessa. Mentiin siellä ensin kyselemään vastuuhoitajaa kansliasta, jonka jälkeen meidät ohjattiin pukukoppiin vaihtamaan leikkuri vaatteet. Vaatteissa oli kyllä s- kokokin, mutta olihan ne teltat meidän päällä :D sitten piti vielä löytää myssyt ja suusuojat.

Seuraavaksi meidät ohjattiin saliin numero 3. Siellä tehtiin yleisleikkauksia. Kun menimme saliin sisään, oltiin siellä juuri aloittamassa jonkin pikku pojan leikkausta. He avasivat pojan kaulan auki ja kohta jo ompelivat sen kiinni. Leikkauksessa kesti ehkä 10min. Yritettiin kysellä mistä leikkauksesta oli kyse, mutta vastausta ei koskaan saatu.

Sitten mentiin saliin numero 4. Siellä aloitettiin toisen pikku pojan leikkausta. Tämä poika oli n. 3 vuoden ikäinen ja häneltä leikattiin peräaukon ja välilihan seudulta pois jotain kasvainta. Tämä poika nukutettiin vain maskilla ja Lauralle tulikin jännät paikat, kun meni pitelemään maskia paikoillaan, sillä välin kun hoitajat keskittyivät kanyylin laittoon. Tässäkään leikkauksessa ei kauan mennyt, mutta iso alue pojan ihosta oli poissa ja jäljellä vain vereslihalle leikattua ihoa. Kanyylia ei niin hoitajat kuin anestesialääkärikään saanut lopulta laitettua ja homma oli ohi. Poikaa alettiin siis herätellä ja ILMAN KIPULÄÄKETTÄ, kun sitä kanyylia nyt ei ollut.

Poikaa lähdettiin viemään yhdessä heräämöön. Heräämössä lapsi alkoi rimpuilla vimmatusti ja huusi ja itki aivan hysteerisesti. Meillä teki pahaa katsoa vierestä, kun niin pieni joutui kärsimään kivuista joita kenenkään ei tarvitsisi kestää. Kysyimme hoitajalta, antavatko he kipulääkettä ja hän vastasi, että heti kun poika on täysin hereillä ja pystyy nielemään lääkkeen. Kohta hoitaja nosti tämän huutavan pojan syliinsä pidellen häntä sieltä kipeän pakaran alta kiinni. Onneksi paikalle tuli pian pojan äiti, joka lopulta otti pojan syliinsä. Sitten lähdimmekin jo paikalta pois, katsomaan seuraavaa leikkausta.

Salissa 3 oli alkamassa jokin isompi leikkaus naiselle ja tämä nainen oli todella peloissaan ja itki, että ”miksi tämän pitää olla näin vaikeaa?”. Lohduttavaa oli kuitenkin huomata, että anestesialääkäri ja hoitajat oikeasti tukivat tätä naista ja yrittivät rauhoitella silittämällä poskea ja puhumalla hänelle. Lähdettiin kuitenkin salista pois, kun olimme olleet edelliset leikkauksetkin viereisessä salissa 4.

Seuraavaksi siis oli alkamassa salissa 4 rintakasvaimen poisto. Tältä naispotilaalta oli jo aiemmin toinen rinta poistettu. Potilasta selvästi jännitti tuleva leikkaus, joten yritettiin Lauran kanssa olla vieressä tukemassa häntä. Aikuispotilaat nukutettiin kuitenkin Propofolilla. Potilas siis uneen ja leikkaus saattoi alkaa. Oli hyvin hämmästyttävää kuinka pienellä viillolla leikkaus saatiin suoritettua.  Tälle potilaalle annettiin sentään kipulääkettäkin (Fentanyl) i.v.:sti. Leikkaus kesti kokonaisuudessaan n. puoli tuntia jonka jälkeen naista alettiin herätellä. Sitten hupsista, kun anestesialääkärikin totesi, että ”taisipa mennä syvälle uneen”. Kuitenkin ennen kuin nainen ehti edes hengitellä omia hengityksiä, niin ei muuta kuin raakasti intubaatioputki pois ja nainen heräämöön. Heräämössä sitten vähän yritettiin hieroskella rintalastan päältä ja lämpsittiin naista kasvoille, että ”herääs jo!”.  Varmaanhan ne potilaat keinotekoisesta unesta herää läpsimällä kasvoja. Kyllä tuntui hurjalta katsella sitä toimintaa vierestä. Sinne heräämöön tämäkin potilas sitten jäi ”heräilemään”, kun matkattiin jo takaisin saliin.

Päivän toiseksi viimeinen operaatio tehtiin miehelle, jolle oli tarkoituksena tehdä ohutsuoliavanne. Tämä mies oli hyvin hyvin laiha ja ehdittiin jo Lauran kanssa pohtia, että tällä miehellä täytyy olla HIV ja jokin muukin pahempi sairaus päälle. Leikkauksen edetessä syy tälle laihuudelle kuitenkin paljastui. Jopa kirurgi yllättyi ja säikähti tätä löytöä, kun hän aukaisi ohut suolta ja alkoi imeä sieltä sisältöä pois. Imun mukana alkoi tulla loputtoman pitkää, ihon väristä ja liikkuvaa kudosta, joka paljastui lopulta lapamadoksi. Kirurgin ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, kun hän lopulta sai madon pois suolesta ja laski sen kuppiin. Koko salin henkilökunta  yökki nähdessään madon. Kirurgikin totesi, että ”Viekää se äkkiä pois mun silmistä!”. Mato oli n. metrin pituinen ja kirurgi sanoi, ettei tämä välttämättä ollut ainoa yksilö, joka miehen suolistossa eli. Madon häätämiseen ei kuulemma ole olemassa edes toimivaa lääkkeitä, joten niiden pois saaminen on lähes mahdotonta. Siinä sitten otettiin kandien kanssa kuvia madosta ja ihmeteltiin miten sellainen voi elää ihmisen kehossa. Sitten kirurgi teki avanteen loppuun ja potilas lähti heräämöön heräämään.

Viimeisenä leikkaukseen tuli n. 56 vuotias nainen, jolta oltiin amputoimassa vasemman puoleinen jalka polven alapuolelta. Häneltä oli jo aiemmin amputoitu jalkaterä samasta jalasta. Tämä nainen oli hyvin rauhallinen koko operaation ajan. Menin hänen eteen pitämään häntä käsistä kiinni ja juttelemaan sillä välin, kun anestesialääkäri pisti  hänelle spinaalipuudutuksen. 

Kun leikkaus alkoi, pysyin koko operaation ajan hänen vierellään, sillä hän oli tosiaan hereillä koko ajan. Kyselin häneltä asioita hänen perheestään ja siitä miksi amputaatio hänelle tehtiin. Hän kertoi hyvin avoimesti asioista ja kertoi, että hänellä on diabetes, jonka vuoksi jalka on alkanut mennä pikku hiljaa nekroosiin. Hän oli päättänyt suostua lopulta jalan amputaatioon, kun kivut olivat yltyneet niin koviksi, ettei hän enää kestänyt sitä. Kivut olivat alkaneet hänen työpaikallaan, jolloin hänen esimiehensä oli lähes pakottanut hänet kotiin ja lääkäriin. Hän oli hyvin uskovainen ja sanoi, että selviää tästä Jumalan turvin, kun tietää että hänestä pidetään hyvää huolta. Lääkärit olivat myös luvanneet naiselle, että hän saa puolen vuoden kuluttua leikkauksesta jalkaproteesin.  

Koko leikkauksen ajan nainen vitsaili, että haluaisi leikkauskaaren takaa nähdä jalan leikkauksen, mutta sanoi lopulta kuitenkin, ettei kestäisi veren näkemistä. Eipä siinä sitten kauan mennytkään, kun kirurgi alkoi imeä haavasta verta pois ja imuletku oli laitettu menemään naisen pään vierestä, niin hän näki oman verensä menevän letkusta.  Hän pisti silmät kiinni ja puristi minua kädestä ja sanoi, että nyt tekee pahaa.

Juteltuani vielä naisen kanssa kertoi hän hiljattain jääneensä eläkkeelle ja sanoi nauttivansa siitä ajasta, jonka hän saa viettää lastensa ja lasten lastensa kanssa kotona. Kun tuli puhetta mistä päin olemme kotoisin, hän kertoi tuntevansa muutaman suomalaisen, jotka olivat hetken asuneet Namibiassa ja tehneet töitä hänen kanssaan. Tästä syystä hän osasikin kysyä suomeksi ”mitä kuuluu?”.

Kun jalka oli saatu lähes leikattua, tuli meidän aika lähteä kotiin. Kerroin naiselle, että meidän nyt täytyy valitettavasti lähteä, koska kyyti odottaa, niin hän kiitti sydämensä pohjasta siitä tuesta jota olimme hänelle leikkauksen ajan antaneet. Tsemppasin häntä ja sanoin, että ”You are so prave, god will be by your side.” Yritimme Lauran kanssa pyytää salissa olevaa kandia jatkamaan naisen tukemista, mutta kandi säikähti ja kysyi  ”mitä minä siinä osaisi tehdä tai sanoa?”. Yritettiin sanoa, ettei siinä tarvitse puhua mitään, kun olla vain vieressä, mutta kandille tuli yllättäen myös kiire kotiin.

Sellainen mielenkiintoinen päivä tällä kertaa. Vaikkei paljoa saatukaan tehdä tai avustaa, niin paljon uutta ja ihmeellistä nähtiin. Ja kaikkein suurin asia mitä pystyttiin tekemään, oli potilaiden tukeminen ja lähellä oleminen.

10.10

Meidän oli tarkoitus mennä heti aamusta aikuistenpuolelle lääkärin vastaanotolle mukaan, mutta lääkäri oli lahjakkaasti puolitoista tuntia myöhässä, joten hoitaja keksi meille parempaa tekemistä siksi aikaa.

Päivä CDC- klinikalla aloitettiin siis etsimällä potilasasiakirjoja arkistoista. Namibiassa kun potilaiden tiedot eivät ole koneella niin kuin meillä koto- Suomessa. Ainoastaan potilaiden labra- vastaukset tulivat sähköiseen järjestelmään.

Arkisto koostui kolmesta pitkän mallisesta huoneesta, jossa oli laatikoissa potilaiden paperit kansioittain. Jokaisen sisäänkirjautuneen potilaan passista katsottiin numerokoodi, jolla etsittiin potilaan paperit oikeasta laatikostosta. Ja laatikostojen numerot olivat jonnekin yli 11000 saakka. Aika helposti ne kuitenkin sieltä lopulta löydettiin.

Kun kaikki paperit oli etsitty, mentiin taas loppu päiväksi pediatriselle puolelle, sillä aikuistenpuolen lääkäriä ei edelleenkään näkynyt. Siellä taas kuunneltiin ja ihmeteltiin HIV- lasten kohtaloita loppu päivä.

9.10

Aamu alkoi heti aika villisti. Mentiin seitsemäksi klinikan aulaan odottelemaan vastuuhoitajaa. Klinikka aukeaa klo 8, mutta tuona aamuna tuli pientä viivästystä, sillä klinikan ilmoittautumisluukun ovi oli lukkiutunut jostain syystä niin, ettei sitä avaimella saatu auki. Niinpä siellä sitten useampikin mies asiakas puukon kanssa yritti avata ovea. Kyllä, asiakkaat OMIEN puukkojensa kanssa! Ei varmaan Suomessa aivan näin toimittaisi. No siinä sitten varttitunnin verran yritti niin hoitajat kuin asiakkaatkin sitä ovea sillä puukolla aukaista ennen kuin joku hoksasi, että potkaistaan ovi sisään. Yksi niistä mies asiakkaista sitten otti vauhtia ja potkaisi oven lopulta auki.  Tämän jälkeen kaikki näytti tyytyväisiltä ja tämä mies asiakas pyysi puukkonsa takaisin jonka jälkeen lähti käytävään odottamaan ”klinikan aukeamista”.

Kun ovi oli saatu auki ja klinikka pyörimään mentiin Lauran kanssa näytteidenotto huoneeseen. Siellä kävi aikuiset otattamassa HIV- arvot muutaman kuukauden tai puolen vuoden välein. Hoitaja kysyi halutaanko mekin kokeilla ottaa näytteitä, mutta sanottiin, ettei haluta ottaa sitä riskiä, että vahingossa pistetään itseä. Meillä kun ei kuitenkaan niin paljoa kokemusta niiden ottamisesta ja potilaista suurin osa oli vielä piikkikammoisia. Hoitaja totesikin sitten, ettei antaisi itselleen koskaan anteeksi jos me vahingossa pistäisimme itseämme ja sairastuisimme.

Autettiin siinä sitten hoitajia, tekemällä valmiiksi labralähetteitä ja kirjaamalla potilaiden passeihin otetut verinäytteet sekä seuraava näytteenotto päivä. Hoitajat olivat todella mukavia niin meille kuin potilaillekin. Siellä oikeasti kunnioitettiin ja kohdeltiin potilaita oikein.

Loppu päivästä mentiin sitten hetkeksi vielä samalle puolelle kuuntelemaan lääkäriä missä oltiin edellispäivänäkin oltu.

8.10

Alkuviikosta päätettiin Lauran kanssa mennä katsomaan CDC- eli HIV- klinikan toimintaa. Käytiin jo edellisviikolla ilmoittamassa klinikalle, että ollaan tulossa sinne muutamaksi päiväksi harjoitteluun. Vastaanotto oli heti ystävällinen ja avoin.

Maanantai aamuna siis aloitettiin klo 7 klinikalla. Käytiin ilmoittautumassa vastuuhoitajalle ja hän kävi ensin esittelemässä meille klinikkaa. Sen jälkeen hoitaja antoi meidän valita missä haluaisimme tänään työskennellä. Päätettiin mennä pediatriselle puolelle, koska muutenkin nyt lasten kanssa oltiin oltu. Siispä aloitettiin aamu avustamalla hoitajaa vastaanottamaan lapsia. Lapset punnittiin, otettiin pituus ja kirjattiin tulokset ”passiin” eli potilaskorttiin. Sitten lapset jäivät vanhempien kanssa odottamaan pääsyä lääkärille tai verikokeisiin.

Kun kaikki lapset oli punnittu ja pituudet katsottu, me mentiin lääkärin huoneeseen kuuntelemaan mitä sanottavaa hänellä on lapsille. Me esittäydyttiin lääkärille ja kysyttiin sopiiko hänelle, että tulemme seuraamaan toimintaa. Lääkäri vaikutti ystävälliseltä ja sanoi, että käyhän se.  Aluksi oli aika häiritsevää se kun hän selitti meille huoneessa olevien potilaiden kuullen heidän sekä muiden potilaiden asioita. Välillä hän myös selitti muita lääketieteellisiä asioita meille ja kandille joka oli myös mukana huoneessa, vaikka äiti ja lapsi istuivat vieressä ja odottelivat huoneesta pois pääsyä. Siis viis vaitiolovelvollisuudesta tai potilaan kunnioittamisesta!

Lapsia kävi niin vanhempien kuin tätien tai pappojenkin kanssa. Kaikilla lapsilla vanhemmat ei syystä tai toisesta olleet tulleet mukaan.  Yksikin poika tuli äitinsä kanssa ja tämä lapsi vaikutti hyvin sairaalta. Lääkäri kysyi äidiltä, kauanko pojalla on yskää ollut ja onko ollut kuumetta. Äiti vastasi, että n. viikon verran. Seuraavaksi lääkäri kysyi miksi näin myöhään lääkäriin, sillä pojalla on kuitenkin HIV, joka tekee jokaisesta taudista tai sairaudesta vieläkin pahempia. Äiti vastasi, ettei ole ollut rahaa tulla sairaalalle taksilla. Lääkäri puhutteli äitiä ja passitti pojan röntgen kuviin, jonka jälkeen pyysi heitä tulemaan takaisin. Kysyin lääkäriltä, onko tässä todellakin kyse rahasta, niin lääkäri vastasi, että ”näithän sinä tuon äidin vaatteet ja ulkoisenolemuksen, ei siinä ole kyse rahasta, vaan siitä ettei äitiä kiinnosta miten lapsi voi”. Sen kuultua tuli kyllä todella paha mieli senkin pojan puolesta.

Lääkäri kertoi tekevänsä töitä niin lasten kuin aikuistenkin kanssa HIV- klinikalla, mutta sanoi pitävänsä enemmän lasten kanssa työskentelystä, sillä lasten käytökseen ja käsitykseen omasta sairaudesta voidaan vielä vaikuttaa.  Aikuisten käytökseen ja päätöksiin ei enää paljoa ole kenelläkään vaikutettavaa. Lasten oman sairauden ymmärtämiseen oli tehty kirja, jonka avulla lapsille joka käynnillä opetettiin lisää sairaudesta ja sen hoidosta sekä hoidon merkityksestä. Kun lääkäri kohtasi lapsen ja tämän huoltajan, hän kyseli asioita ensin lapselta ja antoi hänelle mahdollisuuden puhua ennen kuin varmisteli asioita äidiltä tai isältä. Potilaspapereihin merkittiin, joka kerralla mitä lapselle oli opetettu ja mistä hänen kanssaan oli puhuttu, jotta lääkäri tietäisi mistä asioista uskaltaisi lapselta alkaa kyselemään. Olihan lapset saanet vaarallisen sairauden vanhemmiltaan, joten asian selittämisen lapselle tulisi tapahtua vanhempien ja lääkärin yhteispäätöksellä.

Kirjassa selitettiin siis HIV pahana tyyppinä ja kehoa suojelevat solut vartijoina. Kun lapsi ottaa lääkkeensä oikein ja ajallaan hänen kehoa suojelevat vartijat lisääntyvät ja pakottavat pahan tyypin eli HIV-viruksen nukkumaan. Jos lääkkeiden otossa tapahtuu laiminlyöntiä, pahat tyypit alkavat herätä horroksesta ja vallata kehoa, jolloin elimistö alkaa sortua ja voida pahoin.  Jos lapsi taas ottaa lääkkeet oikein, voi hän elää normaalia elämää, kouluttautua, rakastua, perustaa perheen ym. Kirjassa oli selitetty hyvin yksinkertaisesti asiat, joita pikku hiljaa käytiin läpi. Lääkäri pyysi lähes jokaista lasta kertomaan meille iästään riippuen, miksi hän syö lääkkeitä ja mitä ne pahat tyypit ovat ja miksi hänen sairauttaan kutsutaan. Moni lapsi ujosteli kertoa asiasta ja lähes sipisten vastasi jotain. Toiset lapset taas osasivat hyvinkin reippaasti kertoa asian meille, olivatpa he sitten minkä ikäisiä tahansa. Jos joku lapsista ei osannut vastata lääkärin kysymyksiin, hänet ja hänen huoltajansa ohjattiin hoitajan luo, jonka kanssa he kävivät uudelleen läpi kirjan avulla mistä sairaudessa on kyse. Tämän jälkeen he palasivat lääkärin luo ja selittävät mitä olivat oppineet.

Monella lapsella oli myös laiminlyöty lääkkeiden ottamista. Useat lapset kun joutuivat itse huolehtimaan niiden ottamisesta, kun vanhempia ei vain yksinkertaisesti kiinnostanut. Lasten passeihin oli merkitty annettujen lääkkeiden määrä ja sama lääkemäärä luki lääkepussien kyljessä. Jos nämä lukemat eivät täsmänneet, otti lääkäri heti asian esille vanhempien kanssa ja pakotti heidät selittämään miksi lääkkeiden ottoa oli laiminlyöty.

Vastaanotolla kävi mm. kaksoistytöt tätinsä ja jonkun toisen naisen kanssa. Heidän lääkkeiden otossa oli tapahtunut virheitä, koska lääkkeitä oli jäljellä pussissa vielä aivan liikaa. Lääkäri yritti kysellä tädiltä mistä tämä johtuu ja miksei tyttöjen äiti ollut saapunut paikalle. Äiti oli kuulemma jossakin kauempana reissussa, eikä sen takia päässyt paikalle. Kun lääkäri ei saanut vastausta tädiltä lääkkeisiin liittyen, kyseli hän tytöiltä asiasta. Hetken päästä toinen tytöistä purskahti itkuun, koska luuli lääkärin syyttävän heitä siitä, etteivät olleet ottaneet lääkkeitään. Lääkäri alkoi pyydellä tytöltä anteeksi ja lopulta Laura meni tytön viereen silittämään ja lohduttamaan tätä. Seuraavaksi tyttöjä pyydettiin siirtymään oven ulkopuolelle odottamaan, kun lääkäri yritti vielä saada tädiltä selvyyttä asiaan. Lopulta kuitenkin ilmeni, että tyttöjen lääkkeistä oli huolehtinut heidän mummonsa, joka oli samaisella sairaalalla hoitajana töissä. Mummo kutsuttiin kesken työpäivän paikalle selvittämään asiaa ja muu perhe sai lähteä kotiin. Lääkäri tosin vannotti, että seuraavalla kerralla tyttöjen äidin tulisi olla paikalla selvittämässä tätä asiaa ja juttelemassa hänen kanssaan.

Päivä kului samoissa merkeissä ja loppu päivästä kun potilaat alkoivat loppua, lääkäri selitti meille paljon asioita liittyen HIV potilaiden hoitoon. Hän mm. selitti verikokeista,  mitä verikokeita Namibiassa otetaan, jotta saadaan selville onko potilaalla HIV ja miten sitä seurataan jatkossa. Saatiin myös selville se, millä verikokeilla seurataan lääkkeiden vaikutusta viruksiin.

Päivä oli todella antoisa ja opittiin paljon uutta. Lisää näitä!

6.10

Päätettiin koko Guest Housen porukalla pitää Barbecue- iltamat talolla. Kaikki osallistui ruokien hankintaan ja tekemiseen. Ruokien hinnaksi tuli lopulta n. 70N$/hlö eli 7e.

Ruotsalaiset ja tanskalaiset tekivät leivät, Kati ja Minna huolehtivat salaattien valmistuksesta, Linda, Emma, Elina, Hue ja Noora tekivät paistinpotut ja mie, Laura, Silja sekä Katriina tehtiin jauhelihapihvit ja marinoitiin kanat. Pihvit ja kanat käytettiin vielä lopuksi ulkona tulilla paistumassa.

Hyvää ruokaa ja juomaa riitti ja kaikilla taisi olla hauskaa. Opetettiinpa ruotsiksille ja tanskiksille porkkana- viestiä ja sutsi-satsi-satsaata ja taidettiinpa ottaa Elena- tanssikisatkin ;) Saipa siellä tanskalainen Mia vielä illan päälle sylitanssinkin Mikelta ja Kentonilta.

Elena- skabat

Porkkana- viestin sääntöjen selitystä

Loppuyöstä taidettiin vielä pulahtaa Emman, Katin, Minnan, Lauran ja Katriinan kanssa altaaseen viilentymäänkin. Kyllä tosiaan viilennyttiin, kun sen jälkeen kaikkien piti pukea villapaitaa päälle lämpimän suihkun jälkeen.

Hetki vielä istuttiin tulen äärellä ja sitten unta palloon! Toiset yökyöpelit jäivät vielä valvomaan ja toiset sammuivat pihalle J Että sellanen Barbecue- iltama!

4.10

Torstai-iltana lähdettiin väsymyksestä huolimatta isolla porukalla Dylan’siin, koska onhan torstai täällä aina karaokepäivä. Osa porukasta hävisi baarista jo ennen klo 01 pois, mutta mie, Minna, Kati ja Laura jäätiin vielä sinne. Lopulta klo 02 aikaan Kati ja Minnakin sanoi lähtevänsä kotiin, koska eivät olleet nyt bilefiiliksellä. Mulla ja Lauralla sen sijaan vielä jalat vipatti, vaikka aamu oltiin oltu töissäkin. Siispä Kati ja Minna lähtivät kämpille, kun me vielä jäätiin Lauran kanssa bailaamaan.

Dylan’s oli menossa kiinni klo 02 jälkeen, joten päätettiin lähteä tyttöjen kavereiden Shafan ja Peterin kanssa jatkamaan vielä iltaa Vipeen. Siellä oli aika vähän ihmisiä enää siihen aikaan, mutta sitäkin mukavampaa tanssia, kun tanssilattia oli aivan tyhjä J Siellä sitten vielä jaksettiin jammailla klo 03 saakka, jonka jälkeen alettiin soittaan taksia. Lopulta pojat kuitenkin sanoivat vievänsä meidät kotiin, koska Shafa oli omalla autolla liikkeellä ja asui aivan meidän lähellä.

Portille päästyä soitettiin Katia avaamaan meille porttia ja taisipa olla naurussa pitelemistä, kun näki meidän tulevan kotiin. Vielä olisi virtaa riittänyt, vaan pakkohan se oli jossain välissä nukkuakin. Meidän huoneessa taisi Silja ja Katriina saada osansa meidän virtapiikistä, kun heräsivät ja nauroivat meidän toilailuille. Ai niin, ja taisipa sillä Lauralla tulla sitä vertakin nenästä, joka ei tainut keltään jäädä kuulematta keskellä yötä. Mutta tärkeintä on, että hauskaa riitti J!

4.10

Seuraava päivä osastolla 8b alkoi samoissa merkeissä kuin edellispäivänäkin. Aloimme pestä ja pukea Shawnia. Pojalla oli ripulia, mutta vointi näytti jo paremmalle kuin eilen. Hän selvästi jopa muisti meidät eilisestä ja kasvoilta saattoi nähdä jo hymyn häivähdyksiä.

Sitten taas ”tapeltiin” aamupalan syömisen kanssa. Yritimme vaikka millä keinoin saada poikaa syömään tai edes maistelemaan kiinteää ruokaa mutta ei. Maito oli se ainut, joka lopulta meni alas.

Kävelytimme taas poikaa käytävillä ja voi sitä naurun ja riemun määrää J Hänestä näki, että hän nautti saamastaan huomiosta ja hellyydestä ja sitä hän todellakin meiltä sai!

Shawn ja meidän ostama lelu

Aamupäivästä pojan nukuttua päiväunet oli lounasaika. Taas pojalle tuotiin oma ruoka- annos, joka sisälsi kokonaisen pihvin, pastaa ja porkkanaa.  No eihän siitä lopulta saatu mitään menemään alas. Yritettiin sekoittaa maitoonkin porkkanasosetta ja juottaa sitä tuttipullosta, mutta poika puklasi kaiken ulos. Se siitä sitten. Ei muuta kuin poika uudelleen pesulle ja vaatteiden vaihtoon. Kaikki vaatteetkin kuitenkin osoittautui likaisiksi tai kakkaisiksi. Kukaan hoitaja ei ollut viitsinyt vaivautua pesemään niitä edellisen käytön jälkeen.  Lopulta kuitenkin löydettiin jotain paitaa pojalle päälle.

Päivä ja työviikko oli lopuillaan ja annettiin viimeiset rutistukset ja sanottiin heipat Shawnille. Päätettiin, että seuraavalla viikolla tuotaisiin pojalle jokin oma lelu, jolla leikkiä sängyssä. Ajateltiin myös, että yritämme ainakin viikoittain jollakin ruokatunnilla käydä poikaa tervehtimässä ja katsomassa miten hän voi.

Sitten vain viikonlopun viettoon. Täällä kun työviikot ovat maanantaista torstaihin, joka passaa meille paremmin kuin hyvin J

3.10

Tänä aamuna aloitimme viereisellä osastolla 8b, joka oli 0-2 -vuotiaiden lastenosasto. Menimme sinne kahdeksaksi ja aloimme kysellä mitä voisimme tehdä. Suurimmalle osalle potilaista oli aamupesut tehty, mutta yksi pikku potilas odotteli vielä vuoroaan. Vastuuhoitaja sanoi tämän pojan olevan ”hoitajien lapsi”, sillä hänet oli n.2 kuukautta sitten löydetty hylättynä ilmeisesti jonkinlaisesta roskiksesta. Hän odotteli sairaalassa sosiaalityöntekijöiden päätöstä siitä mihin hänet sijoitetaan, koska vanhempia ei ollut tiedossa.

Menimme pikkupojan luokse, joka odotteli yksin lasten häkkisängyssä likaisena ja hyvin ilmeettömänä. Tämä poika oli n. 1 vuotta ja 5 kuukautta vanha. Pojan nimeksi osoittautui Shawn Esteen. Aloimme tehdä pojalle pesuja, mutta ilmeni, ettei sairaalan hanasta tule lämmintä vettä laisinkaan. Saimme neuvon keittää kiehuvaa vettä hoitajien taukohuoneen vedenkeittimellä. Kun vesi oli kiehautettu, kaadoimme sen vatiin ja lisäsimme hanasta viileää vettä sekaan. Siispä poika vatiin ja pyllyn pesulle. Pyyhkeet, puhtaat petivaatteet ja pojan vaatteet olivat tietysti seuraavaksi hakusessa.  Lopulta nekin löytyi, pienen etsinnän jälkeen, ja aamutoimet oli lähes suoritettu.

Shawn

Seuraavaksi vuorossa oli aamiainen. Tällekin pienelle pojalle tuotiin keittiöltä oma iso satsi puuroa, leipä sekä maitoa. Poika ei kuitenkaan suostunut syömään sitä, vaan halusi vain juoda maidon. Totesimme että tämä reilu yksi -vuotias ei ollut vielä oppinut syömään kiinteää ruokaa, ei kävelemään saatikka sanomaan sanansanaa. Hoitajat eivät olleet ehtineet tai halunneet antaa tälle pienelle aikaa eivätkä rakkautta. No, meiltä hän sitä lopulta sai. Päätimme ottaa tämän pienokaisen hoidon meidän vastuulle ja pitää huolta vain hänestä sen parin päivän aikana, kun olimme sillä osastolla. Pitelimme häntä sylissä, lauloimme ja hyräilimme lauluja ja yritimme leikkiä hänen kanssaan. Hänellä oli yhtenä ainoana ”leluna” sängyssä täytetty kumihanska. Lopulta löysin hoitajien taukohuoneen pöydän alta pölyttyneen lasten ”kävely- telineen”. Aloimme opettaa poikaa sen avulla kävelemään, koska hän kuitenkin osasi seisoa tukea vasten. Kävelimme pitkin osaston käytäviä ja poika alkoi selvästi jo rentoutua ja nauttia saamastaan huomiosta. Hoitajien ilmeistä päätellen emme kuitenkaan olisi saaneet keskittyä hoitamaan vain tätä yhtä lasta.

Loppupäivästä nukutimme pojan sänkyyn, koska hänellä alkoi nousta lämpö ja hän oli jo todella uupunut tästä kaikesta tekemisestä. Annoimme hänelle tuttipullosta maitoa ja vettä. Maitoakin oli hänelle määrätty vain rajallinen määrä päivässä, joka oli aivan liian vähän pojan ikään nähden, vain n. 310ml neljän tunnin välein. Siinä oli kaikki, mitä tämä pieni päivän aikana suuhunsa laittoi veden ja mehun lisäksi.

Lähdettyämme osastolta, päätimme myös seuraavana päivänä ottaa tämän pienen hoidon meidän harteillemme ja antaa hänelle sitä rakkautta ja hellyyttä jota hän tarvitsi.

2.10

Klo 8 aamulla starttasimme harjoittelun pediatrisella osastolla 8a.  Osastonhoitaja otti meidät aika nuivasti vastaan ja pakenikin melkein välittömästi paikalta, kun aloimme kysellä mistä voisimme työt aloittaa. Kysyimme kuitenkin eräältä lääkäriltä lupaa päästä kierrolle mukaan. Aluksi tämä naislääkärikin tuntui jotenkin vastahakoiselta ottaessaan meidät mukaan, mutta kyseltyämme häneltä asioita, alkoi hän vaikuttaa mukavalta. Lopulta hän kertoi pikkupotilaista ja antoi meidän jopa olla mukana tutkimassa erästä pientä sydänpotilasta. Tällä n. 7 -vuotiaalla sydänpotilaalla oli kammioiden välissä reikä. Lääkärin sanojen mukaan vanhemmat olivat kotona huomanneet jotain olevan vialla, kun lapsi ei ollut jaksanut enää juosta hengästymättä. Tunnustelimme ensin pojan sydämen sykettä päällisin puolin ja jo siinä vaiheessa kävi selväksi, että pojan tilanne oli vakava. Kuuntelimme kuitenkin vielä stetareilla ja olimme todella järkyttyneitä siitä, kuinka voimakkaasti sydämestä kuului ”suhinaa”. Ääni ei ollut lähelläkään normaalia sydämen sykettä. Kuitenkin tämä sama potilas juoksenteli jonkin ajan kuluttua osaston käytävillä toisten lasten kanssa hyvinkin terveennäköisenä. Poika odotteli osastolla leikkaukseen pääsyä.

Loppupäivästä kuljimme hoitajan ja paikallisen opiskelijan mukana. Hoitaja jakoi n. klo 11 aikaan lääkkeitä pikkupotilaille lääkekärrystä, ei siis tarjottimelta. Kyseisessä kärryssä oli siis lähes kaikki osaston lääkkeet ja se saattoi olla missä milloinkin pitkin käytävää. Tavat tosiaan poikkeavat Suomen käytännöistä huomattavasti. Hyvänä esimerkkinä se, että kaikki lääkkeet murskattiin ja liuotettiin sekä lopuksi vedettiin samaan ruiskuun. Yritimme selittää, että Suomessa ei tehdä näin, mutta hoitaja ei juuri korviaan lotkauttanut. Kaiken lisäksi hoitaja kävi vain ruutaamassa lasten suuhun lääkkeet sanomatta sanaakaan saati vanhemmille tai lapselle.

Opiskelijan matkassa ollessamme huomasimme myös jotain hyvin kummallista käytäntöä. Potilaalla ei tippunut infuusioneste, joten hoitaja siteen alle katsomatta ja tarkistamatta käden vointia otti infuusiopussista neulalla ja ruiskulla nestettä ja ”puhdisti” sillä kanyylin. Kanyyli oli siis mennyt verihyytymästä tukkoon ja tämä hoitaja päätti laittaa sen hyytymän liikkeelle verenkiertoon. Viisasta, eikö totta?  Yritimme hänelle selittää, että meilläpäin kanyylia kokeillaan ensin aspiroida, saada se hyytymä pois, jonka jälkeen kokeillaan huuhdella sitä keittosuolalla. Tästäkin vastaukseksi saimme vain epämääräisen hymähdyksen. Yritäpäs täällä sitten vaikuttaa hoitokäytäntöihin ja opettaa uusia tekniikoita. Ei ole helppoa ei. Se siitä ensimmäisestä varsinaisesta harjoittelupäivästä sairaalalla. Allekirjoitukset papereihin vastuuhoitajalta ja ei kun kotiin…

1.10

Aamulla valmistauduimme lähtöön sairaalalle harjoitteluun.  Lähdimme talolta isommalla porukalla klo 8 aikaan. Sairaalan ala-aulaan päästyämme päivystyksen jono oli ovelle asti, koska oli maanantai- aamu. 

Harjoittelu Kataturan sairaalassa starttasi sairaalaan tutustumisella.  Menimme 6:teen kerrokseen tapaamaan ensin opiskelijavastaavaa. Hän kertoi meille sairaalasta ja sen osastoista, jonka jälkeen hän lähti kierrättämään meitä eri osastoilla. Sairaala on 8 kerroksinen ja erillisrakennuksessa sijaitsee vielä äitiys- ja synnytyspoliklinikka.

Opiskelijavastaava sanoi opiskelijoiden aloittavan harjoittelun sairaalalla aina sillä tavalla, että kahden ensimmäisen viikon aikana käydään itse valitsemillamme osastolla tutustumassa 2 päivää. Tämän jälkeen valitsemme osastot jossa olemme viikon kerrallaan. Vastaavalle käydään ilmoittamassa joka maanantai ja keskiviikko mille osastolle ollaan menossa, jotta hän voi pitää kirjaa siitä missä kukin opiskelija on.

Käytyämme osastokierroksen, saimme päättää miltä osastolta aloitamme. Päätimme aloittaa kahdeksannesta kerroksesta osastolta 8a, joka oli pediatrinen 2-12 -vuotiaiden osasto. Kävimme  ilmoittamassa sinne, että aloitamme työt siellä seuraavana aamuna klo 8. Vastaanotto osastolla oli aika nuivea, mutta sinne siis oltiin menossa.

Niinpä klo 11 ensimmäinen päivä sairaalalla oli loppumassa. Aamu oli sen lyhyydestä huolimatta rankka, sillä 3 tunnin tiukka luennointi englanniksi vaati paljon keskittymistä.

26.9

Kolmas päivä päiväkodilla alkoi samoissa merkeissä kuin edellisetkin päivät. Ainoastaan aamulla kävimme ostamassa yhdessä hoitajien kanssa 1- vuotta täyttävälle synttärisankarille herkkuja lähimarketista.

Ennen ruokailua laulettiin koko porukalla onnittelulaulu päivänsankarille ja ruokailun jälkeen lapset saivat keksiä sekä tikkarit.

1- vuotias synttärisankari

Loppupäivästä Monican poika Peacemaker vei meidät Kataturaan kävelylle katselemaan paikkoja. Kävelimme ensin mäkiä ylös, josta nähtiin läheinen järvi. Maisemat olivat upeat ja joki oli täynnä pelikaaneja. Järven vesi oli kyllä likaista ja matkaoppaamme kertoikin, että he juovat nimenomaan järvivedestä puhdistettua vettä. Itse emme sitä ole pahemmin uskaltaneet juoda.

Jatkoimme matkaa Pendukaan, jossa oli Hollantilais- miehen tekemä talo itselleen. Talo oli tehty lasipulloista ja se oli upea. Samainen mies näytti köyhille keksimänsä halvan ”uunin”, joka oli valmistettu pahvilaatikoista, foliosta sekä lasilevystä. Pohjalle kuului musta kattila. Sen toiminta perustui auringon valoon, joka kuumensi ”uunin” yli 200 asteiseksi. Sen hinnaksi tuli vaivaiset 2,5e.

Lasitalo

Kävimme myös katsomassa Pendukan lahjapuotia, jossa oli maalla asuvien köyhien ihmisten tekemiä esineitä. Siellä oli mm. limsapullon pohjasta valmistettuja rasioita, koruja, liinoja, läppärilaukkuja ym. Ajateltiin vielä myöhemmin vierailla lahjapuodissa uudelleen ostamassa jotakin kotiin viemistä.

25.9

Toisena harjoittelu päivänä päiväkodille tuli mukaan meidän opettaja ja suomalainen lääkäri. He halusivat myös nähdä millaista elämää slummin lapset elävät. He olivat myös hyvin liikuttuneita siitä, kuinka lapset osasivat iloita pienistäkin asioista. Surullista kuitenkin oli nähdä se etteivät lapset juuri koskaan itkeneet esim. kaatuessaan soraiselle pihatielle.  Heille on pienestä pitäen opetettu kotona, ettei saa itkeä. Yhdellä 1-vuotiaalla lapsella nähtiin korvasta tulevan jotain eritettä ja lääkäri kertoi sen olevan puhjennut korva, joka vuotaa märkää ulos. Lapsi ei itkenyt, mutta silmät olivat selvästi vettyneet kivusta. Perheillä kun ei ole varaa viedä lapsia terveydenhoitoon, niin surullista kuin se onkin.

Essi- lääkäri ja lapset

Tiina- opettaja

Monica myös kertoi meille oman surullisen tarinansa siitä, mikä sai hänet perustamaan päiväkodin ja siitä millaisia taustoja hoitolapsilla on. Myös hänen aikuinen poikansa Peacemaker auttaa mm. lasten ruoan laitossa ja valmentaa lasten jalkapallojoukkuetta. Jalkapallojoukkueelle saadaan ostettua tarvikkeet Peacemakerin omilla varoilla tai avustusrahoilla.   

Moni lapsista kärsii kotonaan perheväkivallasta ja todennäköisesti kaikilla lapsilla on HIV. He eivät myöskään ole missään rekisterissä eli ”eivät käytännössä ole olemassa”. He saavat vaatteensa lähinnä Monicalta lahjoituksina.  Monica kertoi tuntevansa suurimman osan perheistä, muttei läheskään kaikkia.

24.9

Aamulla herättiin ensimmäiseen työharjoittelu päivään. Oltiin lähdössä päiväkotiin Kataturan slummi alueelle. Aamupalaa oli syötävä runsaasti, sillä meille kerrottiin, ettei siellä ilkeä päivän aikana syödä omia eväitä. Myöskään vessassa siellä ei voisi käydä, koska siellä ei semmoista ole. Vessat siellä oli vain aaltopellistä tehtyjä hökkeleitä. Varattiin mukaan myös omenoita lapsille vietäväksi.

Päiväkodin on perustanut Monica niminen nainen vuonna 2007. Päivittäin siellä käy syömässä yhteensä n. 350-470 lasta.  Monica saa rahallisia lahjoituksia toiminnalleen mm. Ruotsista ja Kanadasta. Lisäksi hän saa lahjoituksina lasten leluja, pelejä ja vaatteita.

Etukäteen kuultiin paljon juttuja paikasta, joten mielikuvat olivat aika paljon huonommat verrattuna siihen, millaiseksi paikka lopulta osoittautui. Päiväkoti oli tehty aaltopellistä ja siinä oli vain yksi tila, jossa ruokailtiin sekä leikittiin. Olihan siellä alkeellista ja likaista, mutta vastaanotto oli lämmin. Kaikista pahinta oli nähdä lapset todella likaisina ja melkein jokaisella oli pyyhkimättömät nuhaiset nenät. Osalla lapsista ei ollut kenkiä jalassa ja kaikilla tytöillä ei ollut mekkojen alla edes pikkuhousuja ja he istuivat paljain pyllyin hiekalla.  

Kun mentiin paikalle, aluksi lapset katsoivat meitä kauempaa, mutta jo tuntia myöhemmin oli riitaa siitä kuka pääsee syliin istumaan. Monican saapuessa paikalle, mentiin Lauran ja isoimpien lasten kanssa auttamaan häntä kattiloiden ja ruokien kantamisessa. Sitten alettiin lantraamaan mehua valmiiksi  ja pilkkomaan hedelmiä. Seuraavaksi lapset lauloivat muutaman laulun ja rukoilivat ruokarukouksen yhdessä. Meillä molemmilla tuli melkein itku, kun jokainen lapsista osallistui lauluun ja rukoukseen. Vaikka he elävät todella köyhissä oloissa ja ovat likaisia, niin silti jokainen lapsista ovat nauravaisia ja täynnä elämäniloa.

Heille jaettiin puuroa lautaselle sen perusteella kuka näytti nälkäisimmältä ja pienimmältä. Syönnin jälkeen lapset veivät lautasensa pesuun ja saivat sen jälkeen kupillisen mehua sekä hedelmäpalan. Pienimmille annettiin appelsiinia tai luumua, isommat puolestaan saivat omenaa.

Ruoan jälkeen vuorossa oli leikki- ja pelituokio sisällä. Lasten kanssa kasattiin palapelejä, laskettiin laskuja ja kerrattiin numeroita sekä aakkosia.  Lopussa lapset kasasivat tavarat ja pöydät sekä tuolit porukalla pois. Pienimmätkin lapset halusivat auttaa pöytien ja tuolien kasaamisessa. Hetki leikittiin lasten kanssa ulkona, jonka jälkeen oli heidän aika lähteä kotiin. Pienimmätkin n.2-3 vuotiaat lähtivät yksin kävelemään. Joitakin saattoi tulla vastaan n. vuoden vanhempi lapsi, mutta osa meni yksin kotiin saakka.

Seuraavaksi oli koululaisten vuoro tulla syömään.  Alettiin Lauran kanssa auttamaan tiskien tiskaamisessa sillä välin, kun Monica jakoi isommille ruokaa sisällä. Kaikkien täytyi syödä jokaista riisinjyvää myöten lautasensa puhtaaksi ennen tiskiin tuomista tai heidät käännytettiin takaisin syömään.

Työpäivän loppuessa n. klo 14 oltiin valmiita kotiin syömään ja suihkuun. Asunnolla oli suoraan mentävä pesulle ja vaatteiden vaihtoon, koska lapset olivat istuneet likaisilla ja pissaisilla vaatteilla sylissä koko päivän. Kuitenkin ensimmäinen työharjoittelupäivä oli hieno kokemus!