12.11
Mentiin Casualtylle iltavuoroon. Oltiin Hassanin kanssa dressing roomissa vuorossa. Alussa oli taas paljon injektioiden antoja ja loppu illasta alkoi tulla koko ajan enemmän tikkauksia. Meidän apuna huoneessa oli vielä eräs vanhempi naishoitaja. Huoneeseen tuotiin mies potilas, jolla oli kalloon asti ulottuva iso haava päässä, joka vaati tikkausta. Hoitaja alkoi tikkaamaan haavaa isoimmalla mahdollisella neulalla mitä kaapista löytyi. Eikä tikkausta tietenkään tehty kuin sinnepäin. Yhdessä vaiheessa tämä hoitaja osui neulalla johonkin isompaan laskimoon, josta alkoi hulluna ruutaamaan verta suoraan tämän hoitajan syliin. Hoitaja siinä sitten päätti nopean tyrehdyttämisen sijaan väistellä verisuihkua!! Hoksasi se kuitenkin hetken päästä ottaa sidetaitoksia ja tunkea ne sinne haavaan tyrehdyttämään sitä vuotoa. Mutta tikkasipa sitten siinä samassa vanhingossa ne sidoksetkin kiinni siihen haavaan ja huomatessaan virheen alkoi kiskoa niitä sidoksia siitä pois. Potilas parka oli niin kivulias ja tuskainen, eikä ihme, kun veri jäi vuotamaan kallon ja päänahan väliseen tilaan aiheuttaen valtavan ison verihyytymän potilaan päähän.
Kun haava oli lopulta tikattu jotenkin kiinni, laittoi hoitaja vielä päähän niin tiukalle sidoksen, että sisälle vuotava veri alkoi pakkautua potilaan silmän ympärille. Lähdettiin Lauran kanssa kuljettamaan potilasta pään röntgeniin ja siinä samalla löysytettiin sidoksia. Muuten potilas olisi hyvinkin voinut menettää näkönsäkin siinä rytäkässä. Siinä samalla, kun odoteltiin röntgeniin pääsyä, yritettiin huolehtia miehen nesteytyksestä tiputtamalla tälle Ringeriä. Olihan hän menettänyt paljon verta ja oli koko ajan tajunnan rajamailla.
Potilaan mukana oli valkoihoinen nainen, joka kertoi olevansa tämän esimies. Mies oli töissä tämän naisen maatilalla, jossa yksi hevosista oli tiputtanut miehen selästä, jolloin mies oli lyönyt päänsä kovaan maahan.
Röntgenissä jouduttiin odottelemaan niin pitkään, että lopulta meidän oli pakko lähteä takaisin dressing roomiin auttamaan hoitajia. Katsottiin kuitenkin, että potilas oli suhteellisen hyvässä voinnissa, ennen kuin jätettiin hänet hänen mukanaan olleen naisen kanssa odottelemaan kuviin pääsyä.
Dressing roomiin tuotiin seuraavaksi vuotava nainen. Hän vuoti paljon verta kohdusta ja oli menossa tämän vuoksi otattamaan (yllätys yllätys!) pregnancy testin ja urin dipstixin. Laura meni auttamaan tätä potilasta näytteen annossa, kunnes potilas yhtäkkiä sai jonkin neurologisen kohtauksen. Naisella nousi hikikarpalot otsalle ja silmät pyörivät päässä. Hetken kuluttua hän kuitenkin vähän tokeni, mutta oli selvästi kriittisessä tilassa. Lähdin äkkiä huutamaan Hassania avuksi, joka sanoi, että täytyy äkkiä etsiä lääkäri paikalle. Lähdin etsimään lääkäriä, eikä ainuttakaan löytynyt yllättäen koko Casualtylta. Laura odotteli potilaan vierellä tämän omaisen kanssa, tietämättä mitä voisi tilanteessa tehdä. Potilas oli vähällä menettää tajunnan eikä lääkäriä meinattu paikalle saada. Lopulta lääkäri kuitenkin tuli paikalle, eikä ottanut tilannetta niin vakavasti kuin toivottiin. Käski hoitajan vain laittaa tippumaan lisää elektrolyyttejä ja naureskeli päälle. Lopulta Laurakin lähti tilanteesta pois, koska tuli niin toivoton ja avuton olo siinä vierellä.
Tämän jälkeen oltiin niin väsyneitä ja turhautuneita, että katsottiin parhaimmaksi lähteä kotiin rauhoittumaan ja nukkumaan. Ensimmäistä kertaa lähdettiin työvuorosta oikeasti itkien pois ja kauhulla jäätiin odottamaan seuraavia työvuoroja Casualtylla.
sunnuntai 16. joulukuuta 2012
maanantai 3. joulukuuta 2012
1.11- 8.11
Casualtylla oltiin harjoittelussa koko tuo aika. Kun
päästiin dressing roomiin töihin, niin meitä ei saatu sieltä enää pois. Siellä
oli niin mukavaa henkilökuntaa töissä ja saatiin tehdä siellä tosi paljon. Siellä
siis tehtiin potilaiden tikkaukset, injektioiden ja rokotuksien annot, haavojen
puhdistukset ja sitomiset sekä virtsanäytteiden otot ja raskaustestit. Niin nuo
urin dipstixit ja pregnancy testit tehtiin lähes joka toiselle potilaalle.
Siinä olikin monesti ihmettelemistä, että miksi ihmeessä potilaalta jolla ei
ole minkään näköisiä VTI:n tai raskauden oireita, täytyy nämä testit tehdä.
Noh, Afrikassa nuo raskaustilastot on aika korkeat ja ihmiset eivät monestikaan
tiedä oikeasti olevansa raskaana, niin onhan se tietysti ihan hyvä testata.
Dressing roomiin tuli potilaat hakemaan mm. kipupiikkejä ( diclofenacia, tramadolia,
petidiiniä), kortisonia, penisilliiniä ja rabies- sekä tetanus rokotteita. Lähes kaikki
kipulääkkeetkin pistettiin siis potilaille lihakseen, joitakin suonensisäisesti
annettavia lukuun ottamatta. Myös
penisilliini pistettiin pakaraan, jota piti antaa yhteensä 8ml!! Kyllä siinä
oli potilailla kestämistä, kun piti pistää 4ml lääkettä molempiin pakaroihin
vaaleanpunaisella neulalla. Ja mikä hienointa näissä injektioiden annoissa,
neulaahan ei vaihdeta sen jälkeen, kun lääke on vedetty ruiskuun. Samalla
neulalla pistetään ja jos pakaraan pistetään, niin se pistetään potilaan
seisoessa paikoillaan. Että näistä päätellen, ei ihme miksi potilaat pelkäävät
neuloja! Mutta näin Katuturas hospitaalissa!
Me yritettiin kuitenkin aina laittaa potilaat makaamaan
petiin, jos oltiin pakaraan injektiota pistämässä. Jotkut potilaat oikeasti
ihmettelivät sitä, miksi emme anna heille injektioita seisaaltaan, koska olivat
tottuneet siihen, että niinhän se kuuluu tehdä eikä makuultaan. Siinä sitten
jokaisen potilaan kohdalla seliteltiin englanniksi, että vähemmän se käy kipeää
makuultaan kuin seisaaltaan. Ja aina,
kun valmisteltiin injektiota, niin vaihdettiin kyllä neulat välissä, vaikka
jotkut hoitajat eivät siitä tykänneetkään. Pitihän näissäkin asioissa olla heidän
mielestä säästölinjalla. Ja säästölinja tuli vastaan myös siinä, että neulat ja
ruiskut törkättiin kokonaisuutenaan pisto- viiltojäteastiaan. Näin oli kuulemma
määräys ylemmältä tahollta.
Rabieksia ja Tetanuksia tuli aika paljon potilaat hakemaan
ja suurimmalla osalla syynä koiranpurema tai likaisen esineen aiheuttama haava.
Yleensä siinä samalla hoidettiin sitten haavatkin. Haavojen hoidossa ja
tikkauksissa nähtiin kyllä monia käytäntöjä. Jotkut hoitajat tikkasivat haavat
noin suurin piirtein sinnepäin eivätkä niin steriilisti tai puhtaasti kuin
kuuluisi. Pään haavan tikkauksetkin
tehtiin isoimmalla mahdollisella neulalla. Eikä se nyt niin justiinsa ole,
vaikka neula heiluu siellä sun täällä ja koskeen vähän sängyn laitoja tai
lattiaa. Haavat sentään hoidettiin puhtaasti steriilillä vedellä ja
steriileillä taitoksilla sekä petadinilla.
Pääosin päivät meni Casualtylla tosi nopeaa, kun oli niin paljon tekemistä. Välillä kuitenkin kun oli hiljaisia hetkiä, niin pitipä siinä välissä opettaa
Hassanille suomenkieltä J
jäihän sieltä mieleen kaikkein tärkeimmät sanat, eli kirosanat ja kiitos.
31.10
Aloitettiin työt päivystyksessä eli Casualtylla. Mentiin
sinne klo 8 ja etsittiin osaston vastaava käsiin. Hän oli keski-ikäinen aluksi
pelottavan oloinen nainen. Hän lähti meille esittelemään poliklinikkaa ja
näytti mistä mitkäkin tavarat löytyvät. Kun kierros oli käyty läpi, hän pyysi meitä
tarkistamaan, että kaikissa hoitokärryissä on kaikki tarvittavat välineet ja
lisäämään niihin varastosta tavaraa jos on tarvetta.
Kun hoitokärryt oli kunnossa, mentiin siihen Casualtyn
keskelle auttamaan potilaiden hoidossa. Siihen tuotiin aina ensimmäisenä
hätätilapotilaat. Otettiin siinä
vitaalielintoimintoja potilailta ja kyseltiin heidän sairaudenoireita ja
kirjattiin ne passiin ylös. Osalta potilaista ei tietenkään saatu kyseltyä
alkutietoja, koska eivät olleet englanninkielen taitoisia. Näiltä potilailta
kyseli tiedot sitten muut hoitajat. Avustettiin hoitajia tipan laitossa ja
raportoitiin lääkäreille, mitä oltiin potilaista jo saatu selville.
Tutustuttiin ihanaan mies lääkäriin, joka kyseli meiltä
tarkasti mikä erästäkin naispotilasta vaivaa ja mitä tilanteelle voisi tehdä,
kun naisen verenpaineet ovat alhaiset ja hän oli oksentanut 3 päivää. Tutustuttiin myös Hassan nimiseen mies
hoitajaan, jonka mukana päivä sitten kuljettiin. Ensimmäinen päivä Casualtylla
vaikutti tosi mukavalta, eikä enää tarvinnut ihmetellä miksi kaikki opiskelijat
tykkäävät olla siellä eniten.
maanantai 26. marraskuuta 2012
27.10
Kun taudit oli lopulta selätetty, oli aika lähteä juhlimaan
Minnan 25- vuotis synttäreitä October Festeille. Sitä oltiin suunniteltu jo
pitkään. Oltiin hankittu Minnalle ”selviytymispakkaus” synttärilahjaksi.
Ostettiin siis laukku, jonka sisälle kerättiin erinäisiä tarvikkeita, niitä
tässä nyt erikseen mainitsematta ;)
Edellisiltana oltiin jo osaksi valmisteltu synttäreitä,
tekemällä valmiiksi ruokia. Aamulla kun silmät saatiin auki, niin jatkettiin
vielä valmisteluja. Kati piti puolestaan huolen siitä, ettei päivänsankari
liikahda huoneesta mihinkään ennen kuin saa luvan.
Kun kaikki oli valmista, mentiin koko porukalla Minnan ja
Katin huoneeseen ja laulettiin Minnalle synttärilaulu. Sen jälkeen ojennettiin
sankarille rakkaudella ja huolella paketoitu paketti, josta kuva alapuolella :D
Kyllä oli porukalla hauskaa, kun Minna yritti selvittää paketin auki.
Mieluinenkin taisi lahja olla, kun sisältä paljastui jos jonkin näköistä
tavaraa.
Sitten katettiin pöytä ulos ja päivänsankari istutettiin
omaan tuoliinsa. Samalla kun sankari söi ja joi itsensä mansikoista,
kermavaahdosta, skumpasta ja suolaisista purtavista kylläiseksi, teki Laura
hänelle jalkahoidon.
Kun kaikki oli syöneet hyvin, oli aika alkaa laittautumaan
October festejä varten. Sinne kuitenkin lähdettiin jo hyvissä ajoin
iltapäivällä. Festari alue oli aika pieni, kokonaisuudessaan kolme isoa telttaa
oli koko alueella. Yllätyksenä tuli kuitenkin se, kuinka paljon valkoihoisia
siellä oli. Ei kovin montaa tummaa ihmistä alueelta löytynyt. Niin no olihan se
tietysti saksalaisten juhla ylipäätään. Talon pojat olivat jo aiemmin menneet
festeille omalla porukallaan. Nautittiin siellä hyvällä porukalla cocktaileja,
olutta ja siideriä.
Nähtiin siinä illan aikana Miken ja Lauran painimatsi ja
Miken pöydällä tanssiminen. Taisipa siinä painimatsin yhteydessä joku
lehtikuvaajakin räpsästä ”ottelijoista” muutaman kuvan.
Oltiin alueella siis 15-01 saakka, jonka jälkeen osa
porukasta lähti kotiin ja osa lähti vielä jatkamaan Vibeen. Lauran kanssa kun aamuyöstä ennen auringon nousua kömmittiin kotiin, niin
saatiin melkoiset sätkyt, kun huoneen ovi oli otettu kokonaan pois paikoiltaan.
Säikähdettiin jo, että nyt on taloon murtauduttu ja viety meidän kaikki
elektroniikka ja rahat, kun aiemmin päivällä toiselle talolle oli murtauduttu
ja viety kaikki norjalaisten arvoesineet. No ei meidän talolle kuitenkaan
kukaan sen kummempi ollu murtautunu, kuin talon miehet. Huoneen ovea ei oltu
saatu avaimella auki, joten olivat yrittäneet vaikka mitä konsteja, että
päästään huoneeseen sisälle. Lopulta Mike oli tullut wc:n ikkunan kaltereiden
välistä sisään ja oli ottanut oven pois saranoiltaan. Siinä samassa rytäkässä
oli sitten vielä murtanut kylkiluunsakin. Kaikki tämä meidän vuoksi J
Siinä sitten muutama tunti saatiin nukuttua, ennen kun muu
porukka jo alkoi herätä ja kun ovea ei huoneessa ollut, niin kaikki äänethän
tietysti kuului huoneeseen turhankin hyvin.
24.10-26.10
Kyseinen viikko meni vähän kaikilla vuoron perään
sairastellessa, joten sairaalalla ei ehditty olla kuin pari päivää töissä. Tuolla B- osastolla oltiin se muutama päivä
ja loppu aika paranneltiin itseämme ”kotosalla”. Lauralla kävi raju
oksennustauti ja mulla keuhkoputkentulehdus. Hienoa täällä kolmenkymmenen
asteen lämmössä sairastellessa, kun sisällä ja ulkona on yhtä kuuma. Eikä
tietenkään ole tietoakaan ilmastoinnista.
22.10
Maanantai aloitettiin synnyttäneiden osastolla B. Päästiin
heti aamusta mukavan vanhemman hoitajan mukaan aamukierrolle. Hän oli hyvin
vastaanottavainen ja oli ohjaamassa meitä koko aamun.
Kierrettiin potilashuoneissa mitaten hemoglobiinia äideiltä.
Hemoglobiini mittari oli manuaalinen, koska digitaalinen mittari oli kuulemma
epäkunnossa. Tällaista mittaria ei oltu koskaan aiemmin nähty. Veri pisara
otettiin kahden lasilevyn väliin jonka jälkeen verta sekoitettiin puutikulla,
että veri saatiin hemolyyttiseksi. Tämän jälkeen lasilevy laitettiin laitteen
sisään, joka muistutti jotain kiikarin ja kaukoputken väliltä. Laitteen
toisesta päästä katsottiin sisään ja painettiin samaan aikaan valo päälle
laitteen alapuolelta. Laitteen sisällä oli nähtävissä kaksi eriväristä puolta,
joita verrattiin keskenään. Näistä väreistä tuli saada samanväriset
liikuttamalla laitteen sivussa asteikolla olevaa ”vipua”. Kun värit olivat
samanlaiset, katsottiin missä kohden asteikkoa vipu oli, joka sitten osoitti
lopullisen tuloksen. Värien saaminen täysin samanvärisiksi olikin se haastavin
osuus. Siinä me kaikki kolme sisteriä yritettiin tulkita tulosta keskenään,
potilaiden ihmetellessä vieressä.
Täällä hemoglobiinin tulokset ovat eri asteikolla kuin
Suomessa. Täällä se mitataan väliltä 1-20mmhg. Hemoglobiini on hyvä silloin jos
se on jotain väliltä 8-14mmhg. Kun mittaustulos oli saatu, kirjattiin se
potilaspapereihin ja käytiin pesemässä hanan alla lasilevyt seuraavaa potilasta
varten.
Potilaskierron jälkeen mentiin Lauran
kanssa katsomaan osaston keskolaa. Voi niitä pieniä raukkoja, mitä siellä
nähtiin. Yksikin huone oli täynnä opiskelijoita, jotka keskenään hoitivat 4
vauvaa. Pienin sillä hetkellä keskolassa taisi olla 1,090kg. Yksi
hoitajaopiskelijoista puolestaan piteli sylissään parin päivän ikäistä poika
vauvaa, jonka kertoi olevan orpo. Äiti oli synnytyksen jälkeen luovuttanut
lapsensa adoptioon. Tämä pieni poika oli hyvän kokoinen ja hyvin voiva, mutta
odotteli vain osastolla orpokotiin pääsyä. Hänelle oli annettu nimeksi Penny. Kun tuli
maidon annon aika, Lauran kanssa pyydettiin juottaa tälle pikku miehelle
maitoa. Maito annettiin siis kupittelemalla, joka oli paljon yleisempää kuin
tuttipullosta annettuna. Osalle keskosista maito toki annettiin nenämahaletkulla
ja ruiskulla. En ollut koskaan aiemmin nähnyt, että vauvalle juotetaan maitoa kupista, eikä se kovin helppoa ollutkaan. Hyvin se kuitenkin noinkin
upposi. Sitten pikku mies unille. Siinä vielä ennen lähtöä mitattiin vitaalielintoiminnot muilta keskosilta ja kirjattiin ne ylös.
maanantai 5. marraskuuta 2012
17.10
Kun tämä äiti lähti saliin, mentiin avustamaan viereisen
pedin äitiä. Hän odotti jo toista lastaan. Hän oli iältään 42- vuotias ja aikaisempi lapsi oli jo aikuinen, yli 20- vuotias. Tällekin äidille oltiin siis
tekemässä sektiota, sillä sikiötä ei oltu saatu enää käännettyä oikein päin. Hoitaja laittoi äidille kanyylia uusiksi, jonka laittaminen näytti tuottavan kovasti vaikeuksia. Hoitaja sörkki neulalla suonta sieltä täältä ja vierestä katsominen teki jo kipeää. Muutaman rei'ittämisen jälkeen kanyyli oli kuitenkin suonessa.
Kun äiti oli valmis leikkaussaliin, mentiin
Lauran kanssa mukaan. Jouduttiin hetki
siinä käytävällä odottelemaan saliin pääsyä, joten tsempattiin äitiä tulevaan,
koska häntä selvästi jännitti. Puhuttiin hänelle ja haettiin kylmä käärettä
otsalle. Äiti kovasti kiitteli meitä antamastamme tuesta. Salissa vielä ennen
kuin tämä äiti laitettiin uneen, Laura piteli häntä kädestä kiinni. Ja kyllä! Afrikassa
sektiota varten äidit nukutetaan, kun taas jalan amputaatiota varten pistetään
vain spinaalipuudutus. Mielenkiintoista, eikö totta?!
Sektio itsessään sujui ongelmitta ja siististi. Kirurgit
tekivät tarkkaa jälkeä ja lapsi syntyi hyvin voivana ja terveenä. Lauran kanssa
saatiin kunnia viedä tämä pikkuinen nyytti alakertaan osastolle B odottelemaan
äidin heräämistä.
Seuraavana päivänä käytiin vielä kyseistä äitiä ja vauvaa
katsomassa osastolla ja veimme mummoni tekemän vauvan myssyn lahjaksi. Äiti ja
vauva olivat toipuneet hyvin ja saimme kovasti kiitoksia hyvästä hoidosta.
Tällainen palaute onkin aina tervetullutta!
16.10
Tiistaina mentiin Lauran kanssa Maternitylle. Ei tiedetty
paikasta mitään, joten jäätiin siihen osastolle kyselemään vastuuhoitajalta
mihin voisimme mennä. Hän ohjasi meidät toisen hoitajan mukaan ja sanoi, että
voimme kulkea hänen mukanaan. Niinpä päivä aloitettiin sitten
synnytysosastolla.
Aamu alkoi heti vauhdikkaasti. Tunti sitten synnyttänyt äiti
oli synnytyssalin ulkopuolella vauvansa kanssa odottelemassa osastolle pääsyä
ja me menimme hoitajien avuksi mittaamaan vitaalielintoimintoja ja kirjaamaan ne
ylös. Yhtäkkiä hoitaja totesi vieressä olevalle mies opiskelijalle, että ”haetko
tähän välineitä nopeaa, muuten tämä äiti vuotaa käsiin”. Opiskelija toi
välineet ja sairaanhoitaja käski meidän ottaa vauvan pois äidin luota ja
laittaa tämä omaan sänkyyn. Sen jälkeen hoitaja sanoi äkäisesti äidille, että mene
selälleen makaamaan. Sitten hoitaja alkoi kuivilla taitoksilla kaivaa äidin kohdusta
kuivunutta verta ja tällä äidillä teki niin kipeää. Kyyneleet valuivat pitkin
hänen poskia, eikä ihme, olihan hän vasta synnyttänyt ja nyt äkäinen hoitaja
tunkee koko nyrkkiään kera kuivien taitoksien tämän sisään. Laura piteli
itkevää äitiä kädestä ja minä yritin olla itkevän vauvan luona. Hetken päästä
Lauralla alkoi kuitenkin tehdä niin pahaa äidin kipujen puolesta, että sen oli
lähdettävä tilanteesta pois. Hoitaja jatkoi edelleen hommiaan, eikä
kukaan ollut nyt äidin vieressä tukemassa tätä. Kun hoitaja oli saanut
verenvuodon loppumaan ja hyytymät pois lähdettiin opiskelijan kanssa viemään
nyyhkyttävää äitiä ja vauvaa osastolle.
Synnyttäneiden osastot sekä äitiyspoliklinikka sijaitsivat
alakerrassa. Siellä oli osasto A joka oli normaalisti synnyttäneiden osasto sekä
osasto B joka oli keskosten ja sektio vauvojen sekä vaikeiden synnytyksien osasto. Äitiyspoliklinikka oli näiden osastojen
keskellä, jossa oli sekä terveiden äitien että HIV- äitien vastaanotto.
Kun päästiin takaisin synnyttävien osastolle, tämä samainen
mies opiskelija esitteli meille osastoa. Osaston alkupäässä olevissa huoneissa
olivat äidit, jotka olivat tarkkailussa, mutta jotka olivat vielä niin
alhaisilla raskausviikoilla, etteivät olleet valmiita synnyttämään. Osaston
toisella puolella käytävää olivat puolestaan synnyttävät äidit sekä
riskisynnyttäjät. Synnytyssaleja osastolla oli viisi sekä yksi leikkaussali
sektioita varten.
Olimme aamun hoitajien mukana ja avustimme heitä siinä missä
osasimme. Lopulta yhtä äideistä lähdettiin
yllättäen viemään synnytyssaliin, joten pyysimme päästä mukaan. Salissa oli enemmän
ja vähemmän porukkaa, kun meidän lisäksi siellä oli useampi kandi sekä
synnytystä hoitavat kätilöt. Tämä synnyttävä äiti odotti ensimmäistä lastaan
joten synnytys oli hänelle vaikea. Alussa
äiti huusi todella kovaa, sillä hänellä oli kovat kivut. Niinpä yksi hoitajista
päätti hoitaa tilanteen läpsäisemällä avokämmenellä tätä äitiä suoraan suulle
ja huusi että, ”mitä sinä siinä huudat, eihän sinua edes satu!” Katsottiin Lauran kanssa taas touhua vierestä
suut auki. Hänelle annettiin ilmeisesti viime hetkillä kuitenkin kipulääkkeitä,
sillä supistusten tullessa hän ei ymmärtänyt ponnistaa koska ei tuntenut niiden
tulevan. Useampi hoitaja ja kandi kävi äitiä kannustamassa vieressä ja
painamassa mahasta, jotta lapsi saataisiin tulemaan ulos. Olin itsekin siinä
auttamassa ja tsemppaamassa tätä äitiä vierestä, mutta hän alkoi olla jo
todella väsynyt. Synnytys kesti todella kauan ja lapsi ehti olla
synnytyskanavassa pitkään. Lopulta kätilö pyysi ylimääräisiä ihmisiä poistumaan
salista, jotta äiti pystyisi keskittymään synnytykseen. Lähdettiin suosiolla
Lauran kanssa salista pois.
Hetken päästä menin kuitenkin vaivihkaa takaisin katsomaan,
mikä tilanne salissa oli ja juuri samalla hetkellä vauva putkahti maailmaan. Vauva
ja äiti voivat lopulta hyvin. Ainut että lapsi oli hieman sinertävä, sillä oli joutunut
olemaan kanavassa niin pitkään.
Loppu päivä oltiin seuraamassa ja arvioimassa muiden äitien
vointia ja tunnusteltiin supistuksia. Muita synnytyksiä ei samalle päivälle
ehditty näkemään. Mieliala työpäivän jälkeen oli sekava, ei tiennyt olisiko pitänyt itkeä vaiko nauraa.
keskiviikko 24. lokakuuta 2012
12.10
Toinen aamu leikkurissa alkoi hymyssä suin. Oli kiva palata takaisin sinne, kun
edellisenä päivänä oikeasti oltiin tervetulleita ja nähtiin vaikka mitä. Perjantait
ovat kuulemma leikkurissa hiljaisempia, koska elektiivisiä leikkuksia ei
kuulemma juurikaan tehdä. Suurin osa saleista oli siis kiinni. Me mentiin sitten
tällä kertaa saliin 6, jossa tehtiin lähinnä gynekologisia leikkauksia. Siellä
saatiin jopa olla avustamassa leikkaushoitajaa. Samainen hoitaja sanoi loppu
päivästä, että jos tullaan vielä toisena päivänä niin päästään kokeilemaan
leikkaushoitajan hommia, kun hän ohjaa vierestä. Varmaan vielä takaisin mennään
sinnekin.
Nyt leikkaukseen tuli parikymppinen tyttö, jolta oli
tarkoitus leikata munasarjasta tuumori. Kirurgin avatessa vatsan, ei sieltä
kuitenkaan löytynyt mitään vaikka CT- kuvissa oli selkeästi näkynyt jotakin.
Siinä sitten toinenkin kirurgi kutsuttiin paikalle katsomaan tilannetta ja tämä
kirurgihan tuli sinne ilman suusuojaa, myssyä saatika hanskoja aivan avonaisen
haavan päälle töllistelemään ja miettimään tilanteen etenemistä. Päätöksenä
tuli, sulkekaa haava ja kuvataan
myöhemmin uudelleen.
Päivän aikana tehtiin useita nopeita gynekologisia leikkauksia
ja päivän viimeinen leikkaus oli ennen puolta päivää. Viimeisenä potilaana oli
84- vuotias nainen, jolta haluttiin ottaa vain biopsia kohdunsuulta. Tämä
vanhus nukutettiin tätä toimenpidettä varten!!! Ja on erittäin harvinaista
täällä, että ihminen elää noinkin vanhaksi. Kyselin hoitajalta, missä tämä
vanhus asuu ja hän sanoi, että kaikki vanhukset täällä maassa asuvat
perheidensä luona, jotka pitävät heistä huolta. Täällä ei ole vanhainkoteja tai
laitoksia eikä kotihoitoa, jonka turvin voisivat asua yksin kotona. Kerroin
mikä tilanne meillä on Suomessa ja kerroin mm. omasta ysikymppisestä
mummostakin, kuinka hän asuu edelleen yksin kotonaan ja pärjää siellä. Hoitaja
ihmetteli ja kauhisteli tilannetta, mutta ymmärsi kuitenkin.
Koko sali 6:sen kokoonpano
Sitten ihmeteltiin meidän molempien ikää, kun ollaan niiiin
nuoria, että miten me tännekin ollaan tultu jne. Kysyin sitten minkä ikäiseksi
mua luullaan, niin luulivat 20 vuotiaaksi J
ihanaa! Kun kerroin oikean iän, niin eivät meinanneet uskoa ja olisi kuulemma
pitänyt jo olla perhe ja talot ja kaikki niin kuin Namibiassa ruukaa tuon
ikäisillä olla. Hmmm.. niinpä niin :D
11.10
Ajateltiin loppu viikko olla leikkurissa, jos siellä pääsisi
tekemäänkin jotakin konkreettista. Leikkuri sijaitsi sairaalan toisessa
kerroksessa. Mentiin siellä ensin kyselemään vastuuhoitajaa kansliasta, jonka
jälkeen meidät ohjattiin pukukoppiin vaihtamaan leikkuri vaatteet. Vaatteissa
oli kyllä s- kokokin, mutta olihan ne teltat meidän päällä :D sitten piti vielä
löytää myssyt ja suusuojat.
Seuraavaksi meidät ohjattiin saliin numero 3. Siellä tehtiin
yleisleikkauksia. Kun menimme saliin sisään, oltiin siellä juuri aloittamassa
jonkin pikku pojan leikkausta. He avasivat pojan kaulan auki ja kohta jo ompelivat
sen kiinni. Leikkauksessa kesti ehkä 10min. Yritettiin kysellä mistä
leikkauksesta oli kyse, mutta vastausta ei koskaan saatu.
Sitten mentiin saliin numero 4. Siellä aloitettiin
toisen pikku pojan leikkausta. Tämä poika oli n. 3 vuoden ikäinen ja häneltä
leikattiin peräaukon ja välilihan seudulta pois jotain kasvainta. Tämä poika nukutettiin
vain maskilla ja Lauralle tulikin jännät paikat, kun meni pitelemään maskia
paikoillaan, sillä välin kun hoitajat keskittyivät kanyylin laittoon. Tässäkään
leikkauksessa ei kauan mennyt, mutta iso alue pojan ihosta oli poissa ja jäljellä
vain vereslihalle leikattua ihoa. Kanyylia ei niin hoitajat kuin
anestesialääkärikään saanut lopulta laitettua ja homma oli ohi. Poikaa alettiin
siis herätellä ja ILMAN KIPULÄÄKETTÄ, kun sitä kanyylia nyt ei ollut.
Poikaa lähdettiin viemään yhdessä heräämöön. Heräämössä
lapsi alkoi rimpuilla vimmatusti ja huusi ja itki aivan hysteerisesti. Meillä
teki pahaa katsoa vierestä, kun niin pieni joutui kärsimään kivuista joita
kenenkään ei tarvitsisi kestää. Kysyimme hoitajalta, antavatko he kipulääkettä
ja hän vastasi, että heti kun poika on täysin hereillä ja pystyy nielemään
lääkkeen. Kohta hoitaja nosti tämän huutavan pojan syliinsä pidellen häntä
sieltä kipeän pakaran alta kiinni. Onneksi paikalle tuli pian pojan äiti, joka
lopulta otti pojan syliinsä. Sitten lähdimmekin jo paikalta pois, katsomaan
seuraavaa leikkausta.
Salissa 3 oli alkamassa jokin isompi leikkaus naiselle ja
tämä nainen oli todella peloissaan ja itki, että ”miksi tämän pitää olla näin
vaikeaa?”. Lohduttavaa oli kuitenkin huomata, että anestesialääkäri ja hoitajat
oikeasti tukivat tätä naista ja yrittivät rauhoitella silittämällä poskea ja
puhumalla hänelle. Lähdettiin kuitenkin salista pois, kun olimme olleet
edelliset leikkauksetkin viereisessä salissa 4.
Seuraavaksi siis oli alkamassa salissa 4 rintakasvaimen
poisto. Tältä naispotilaalta oli jo aiemmin toinen rinta poistettu. Potilasta
selvästi jännitti tuleva leikkaus, joten yritettiin Lauran kanssa olla vieressä
tukemassa häntä. Aikuispotilaat nukutettiin kuitenkin Propofolilla. Potilas
siis uneen ja leikkaus saattoi alkaa. Oli hyvin hämmästyttävää kuinka pienellä
viillolla leikkaus saatiin suoritettua. Tälle potilaalle annettiin sentään
kipulääkettäkin (Fentanyl) i.v.:sti. Leikkaus kesti kokonaisuudessaan n. puoli
tuntia jonka jälkeen naista alettiin herätellä. Sitten hupsista, kun
anestesialääkärikin totesi, että ”taisipa mennä syvälle uneen”. Kuitenkin ennen
kuin nainen ehti edes hengitellä omia hengityksiä, niin ei muuta kuin raakasti
intubaatioputki pois ja nainen heräämöön. Heräämössä sitten vähän yritettiin
hieroskella rintalastan päältä ja lämpsittiin naista kasvoille, että ”herääs jo!”. Varmaanhan ne potilaat keinotekoisesta unesta
herää läpsimällä kasvoja. Kyllä tuntui hurjalta katsella sitä toimintaa
vierestä. Sinne heräämöön tämäkin potilas sitten jäi ”heräilemään”, kun
matkattiin jo takaisin saliin.
Päivän toiseksi viimeinen operaatio tehtiin miehelle, jolle oli
tarkoituksena tehdä ohutsuoliavanne. Tämä mies oli hyvin hyvin laiha ja
ehdittiin jo Lauran kanssa pohtia, että tällä miehellä täytyy olla HIV ja jokin
muukin pahempi sairaus päälle. Leikkauksen edetessä syy tälle laihuudelle
kuitenkin paljastui. Jopa kirurgi yllättyi ja säikähti tätä löytöä, kun hän
aukaisi ohut suolta ja alkoi imeä sieltä sisältöä pois. Imun mukana alkoi tulla
loputtoman pitkää, ihon väristä ja liikkuvaa kudosta, joka paljastui lopulta
lapamadoksi. Kirurgin ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, kun hän lopulta sai madon
pois suolesta ja laski sen kuppiin. Koko salin henkilökunta yökki nähdessään madon. Kirurgikin totesi,
että ”Viekää se äkkiä pois mun silmistä!”. Mato oli n. metrin pituinen ja
kirurgi sanoi, ettei tämä välttämättä ollut ainoa yksilö, joka miehen suolistossa
eli. Madon häätämiseen ei kuulemma ole olemassa edes toimivaa lääkkeitä, joten
niiden pois saaminen on lähes mahdotonta. Siinä sitten otettiin kandien kanssa
kuvia madosta ja ihmeteltiin miten sellainen voi elää ihmisen kehossa. Sitten kirurgi
teki avanteen loppuun ja potilas lähti heräämöön heräämään.
Viimeisenä leikkaukseen tuli n. 56 vuotias nainen, jolta
oltiin amputoimassa vasemman puoleinen jalka polven alapuolelta. Häneltä oli jo
aiemmin amputoitu jalkaterä samasta jalasta. Tämä nainen oli hyvin rauhallinen
koko operaation ajan. Menin hänen eteen pitämään häntä käsistä kiinni ja
juttelemaan sillä välin, kun anestesialääkäri pisti hänelle spinaalipuudutuksen.
Koko leikkauksen ajan nainen vitsaili, että haluaisi
leikkauskaaren takaa nähdä jalan leikkauksen, mutta sanoi lopulta kuitenkin, ettei
kestäisi veren näkemistä. Eipä siinä sitten kauan mennytkään, kun kirurgi alkoi
imeä haavasta verta pois ja imuletku oli laitettu menemään naisen pään
vierestä, niin hän näki oman verensä menevän letkusta. Hän pisti silmät kiinni ja puristi minua
kädestä ja sanoi, että nyt tekee pahaa.
Juteltuani vielä naisen kanssa kertoi hän hiljattain
jääneensä eläkkeelle ja sanoi nauttivansa siitä ajasta, jonka hän saa viettää
lastensa ja lasten lastensa kanssa kotona. Kun tuli puhetta mistä päin olemme
kotoisin, hän kertoi tuntevansa muutaman suomalaisen, jotka olivat hetken
asuneet Namibiassa ja tehneet töitä hänen kanssaan. Tästä syystä hän osasikin
kysyä suomeksi ”mitä kuuluu?”.
Kun jalka oli saatu lähes leikattua, tuli meidän aika lähteä
kotiin. Kerroin naiselle, että meidän nyt täytyy valitettavasti lähteä, koska
kyyti odottaa, niin hän kiitti sydämensä pohjasta siitä tuesta jota olimme
hänelle leikkauksen ajan antaneet. Tsemppasin häntä ja sanoin, että ”You are so prave, god will be by your
side.” Yritimme Lauran kanssa pyytää salissa olevaa kandia jatkamaan naisen
tukemista, mutta kandi säikähti ja kysyi ”mitä minä siinä osaisi tehdä tai sanoa?”.
Yritettiin sanoa, ettei siinä tarvitse puhua mitään, kun olla vain vieressä,
mutta kandille tuli yllättäen myös kiire kotiin.
Sellainen mielenkiintoinen päivä tällä kertaa. Vaikkei
paljoa saatukaan tehdä tai avustaa, niin paljon uutta ja ihmeellistä nähtiin.
Ja kaikkein suurin asia mitä pystyttiin tekemään, oli potilaiden tukeminen ja
lähellä oleminen.
10.10
Meidän oli tarkoitus mennä heti aamusta aikuistenpuolelle
lääkärin vastaanotolle mukaan, mutta lääkäri oli lahjakkaasti puolitoista tuntia
myöhässä, joten hoitaja keksi meille parempaa tekemistä siksi aikaa.
Päivä CDC- klinikalla aloitettiin siis etsimällä potilasasiakirjoja
arkistoista. Namibiassa kun potilaiden tiedot eivät ole koneella niin kuin meillä
koto- Suomessa. Ainoastaan potilaiden labra- vastaukset tulivat sähköiseen
järjestelmään.
Arkisto koostui
kolmesta pitkän mallisesta huoneesta, jossa oli laatikoissa potilaiden paperit
kansioittain. Jokaisen sisäänkirjautuneen potilaan passista katsottiin
numerokoodi, jolla etsittiin potilaan paperit oikeasta laatikostosta. Ja laatikostojen numerot olivat jonnekin yli 11000 saakka. Aika helposti ne kuitenkin sieltä lopulta löydettiin.
Kun kaikki paperit oli etsitty, mentiin taas loppu päiväksi
pediatriselle puolelle, sillä aikuistenpuolen lääkäriä ei edelleenkään näkynyt.
Siellä taas kuunneltiin ja ihmeteltiin HIV- lasten kohtaloita loppu päivä.
9.10
Aamu alkoi heti aika villisti. Mentiin seitsemäksi klinikan
aulaan odottelemaan vastuuhoitajaa. Klinikka aukeaa klo 8, mutta tuona aamuna
tuli pientä viivästystä, sillä klinikan ilmoittautumisluukun ovi oli
lukkiutunut jostain syystä niin, ettei sitä avaimella saatu auki. Niinpä siellä
sitten useampikin mies asiakas puukon kanssa yritti avata ovea. Kyllä,
asiakkaat OMIEN puukkojensa kanssa! Ei varmaan Suomessa aivan näin toimittaisi.
No siinä sitten varttitunnin verran yritti niin hoitajat kuin asiakkaatkin sitä
ovea sillä puukolla aukaista ennen kuin joku hoksasi, että potkaistaan ovi
sisään. Yksi niistä mies asiakkaista sitten otti vauhtia ja potkaisi oven
lopulta auki. Tämän jälkeen kaikki
näytti tyytyväisiltä ja tämä mies asiakas pyysi puukkonsa takaisin jonka
jälkeen lähti käytävään odottamaan ”klinikan aukeamista”.
Kun ovi oli saatu auki ja klinikka pyörimään mentiin Lauran
kanssa näytteidenotto huoneeseen. Siellä kävi aikuiset otattamassa HIV- arvot
muutaman kuukauden tai puolen vuoden välein. Hoitaja kysyi halutaanko mekin kokeilla ottaa näytteitä, mutta
sanottiin, ettei haluta ottaa sitä riskiä, että vahingossa pistetään itseä. Meillä
kun ei kuitenkaan niin paljoa kokemusta niiden ottamisesta ja potilaista suurin
osa oli vielä piikkikammoisia. Hoitaja totesikin sitten, ettei antaisi
itselleen koskaan anteeksi jos me vahingossa pistäisimme itseämme ja
sairastuisimme.
Autettiin siinä sitten hoitajia, tekemällä valmiiksi labralähetteitä
ja kirjaamalla potilaiden passeihin otetut verinäytteet sekä seuraava
näytteenotto päivä. Hoitajat olivat todella mukavia niin meille kuin potilaillekin. Siellä oikeasti kunnioitettiin ja kohdeltiin potilaita oikein.
Loppu päivästä mentiin sitten hetkeksi vielä samalle
puolelle kuuntelemaan lääkäriä missä oltiin edellispäivänäkin oltu.
8.10
Alkuviikosta päätettiin Lauran kanssa mennä katsomaan CDC-
eli HIV- klinikan toimintaa. Käytiin jo edellisviikolla ilmoittamassa
klinikalle, että ollaan tulossa sinne muutamaksi päiväksi harjoitteluun.
Vastaanotto oli heti ystävällinen ja avoin.
Maanantai aamuna siis aloitettiin klo 7 klinikalla. Käytiin
ilmoittautumassa vastuuhoitajalle ja hän kävi ensin esittelemässä meille
klinikkaa. Sen jälkeen hoitaja antoi meidän valita missä haluaisimme tänään
työskennellä. Päätettiin mennä pediatriselle puolelle, koska muutenkin nyt
lasten kanssa oltiin oltu. Siispä aloitettiin aamu avustamalla hoitajaa
vastaanottamaan lapsia. Lapset punnittiin, otettiin pituus ja kirjattiin tulokset
”passiin” eli potilaskorttiin. Sitten lapset jäivät vanhempien kanssa
odottamaan pääsyä lääkärille tai verikokeisiin.
Kun kaikki lapset oli punnittu ja pituudet katsottu, me mentiin
lääkärin huoneeseen kuuntelemaan mitä sanottavaa hänellä on lapsille. Me
esittäydyttiin lääkärille ja kysyttiin sopiiko hänelle, että tulemme seuraamaan
toimintaa. Lääkäri vaikutti ystävälliseltä ja sanoi, että käyhän se. Aluksi oli aika häiritsevää se kun hän selitti
meille huoneessa olevien potilaiden kuullen heidän sekä muiden potilaiden
asioita. Välillä hän myös selitti muita lääketieteellisiä asioita meille ja
kandille joka oli myös mukana huoneessa, vaikka äiti ja lapsi istuivat vieressä
ja odottelivat huoneesta pois pääsyä. Siis viis vaitiolovelvollisuudesta tai
potilaan kunnioittamisesta!
Lapsia kävi niin vanhempien kuin tätien tai pappojenkin
kanssa. Kaikilla lapsilla vanhemmat ei syystä tai toisesta olleet tulleet
mukaan. Yksikin poika tuli äitinsä
kanssa ja tämä lapsi vaikutti hyvin sairaalta. Lääkäri kysyi äidiltä, kauanko
pojalla on yskää ollut ja onko ollut kuumetta. Äiti vastasi, että n. viikon
verran. Seuraavaksi lääkäri kysyi miksi näin myöhään lääkäriin, sillä pojalla
on kuitenkin HIV, joka tekee jokaisesta taudista tai sairaudesta vieläkin
pahempia. Äiti vastasi, ettei ole ollut rahaa tulla sairaalalle taksilla.
Lääkäri puhutteli äitiä ja passitti pojan röntgen kuviin, jonka jälkeen pyysi
heitä tulemaan takaisin. Kysyin lääkäriltä, onko tässä todellakin kyse rahasta,
niin lääkäri vastasi, että ”näithän sinä tuon äidin vaatteet ja ulkoisenolemuksen,
ei siinä ole kyse rahasta, vaan siitä ettei äitiä kiinnosta miten lapsi voi”.
Sen kuultua tuli kyllä todella paha mieli senkin pojan puolesta.
Lääkäri kertoi tekevänsä töitä niin lasten kuin aikuistenkin
kanssa HIV- klinikalla, mutta sanoi pitävänsä enemmän lasten kanssa
työskentelystä, sillä lasten käytökseen ja käsitykseen omasta sairaudesta
voidaan vielä vaikuttaa. Aikuisten
käytökseen ja päätöksiin ei enää paljoa ole kenelläkään vaikutettavaa. Lasten
oman sairauden ymmärtämiseen oli tehty kirja, jonka avulla lapsille joka
käynnillä opetettiin lisää sairaudesta ja sen hoidosta sekä hoidon
merkityksestä. Kun lääkäri kohtasi lapsen ja tämän huoltajan, hän kyseli
asioita ensin lapselta ja antoi hänelle mahdollisuuden puhua ennen kuin
varmisteli asioita äidiltä tai isältä. Potilaspapereihin merkittiin, joka
kerralla mitä lapselle oli opetettu ja mistä hänen kanssaan oli puhuttu, jotta
lääkäri tietäisi mistä asioista uskaltaisi lapselta alkaa kyselemään. Olihan
lapset saanet vaarallisen sairauden vanhemmiltaan, joten asian selittämisen
lapselle tulisi tapahtua vanhempien ja lääkärin yhteispäätöksellä.
Kirjassa selitettiin siis HIV pahana tyyppinä ja kehoa suojelevat
solut vartijoina. Kun lapsi ottaa lääkkeensä oikein ja ajallaan hänen kehoa
suojelevat vartijat lisääntyvät ja pakottavat pahan tyypin eli HIV-viruksen
nukkumaan. Jos lääkkeiden otossa tapahtuu laiminlyöntiä, pahat tyypit alkavat
herätä horroksesta ja vallata kehoa, jolloin elimistö alkaa sortua ja voida
pahoin. Jos lapsi taas ottaa lääkkeet oikein,
voi hän elää normaalia elämää, kouluttautua, rakastua, perustaa perheen ym.
Kirjassa oli selitetty hyvin yksinkertaisesti asiat, joita pikku hiljaa käytiin
läpi. Lääkäri pyysi lähes jokaista lasta kertomaan meille iästään riippuen,
miksi hän syö lääkkeitä ja mitä ne pahat tyypit ovat ja miksi hänen sairauttaan
kutsutaan. Moni lapsi ujosteli kertoa asiasta ja lähes sipisten vastasi jotain.
Toiset lapset taas osasivat hyvinkin reippaasti kertoa asian meille, olivatpa
he sitten minkä ikäisiä tahansa. Jos joku lapsista ei osannut vastata lääkärin
kysymyksiin, hänet ja hänen huoltajansa ohjattiin hoitajan luo, jonka kanssa he
kävivät uudelleen läpi kirjan avulla mistä sairaudessa on kyse. Tämän jälkeen
he palasivat lääkärin luo ja selittävät mitä olivat oppineet.
Monella lapsella oli myös laiminlyöty lääkkeiden ottamista.
Useat lapset kun joutuivat itse huolehtimaan niiden ottamisesta, kun vanhempia
ei vain yksinkertaisesti kiinnostanut. Lasten passeihin oli merkitty annettujen
lääkkeiden määrä ja sama lääkemäärä luki lääkepussien kyljessä. Jos nämä
lukemat eivät täsmänneet, otti lääkäri heti asian esille vanhempien kanssa ja
pakotti heidät selittämään miksi lääkkeiden ottoa oli laiminlyöty.
Vastaanotolla kävi mm. kaksoistytöt tätinsä ja jonkun toisen naisen kanssa. Heidän lääkkeiden
otossa oli tapahtunut virheitä, koska lääkkeitä oli jäljellä pussissa vielä
aivan liikaa. Lääkäri yritti kysellä tädiltä mistä tämä johtuu ja miksei tyttöjen
äiti ollut saapunut paikalle. Äiti oli kuulemma jossakin kauempana reissussa,
eikä sen takia päässyt paikalle. Kun lääkäri ei saanut vastausta tädiltä
lääkkeisiin liittyen, kyseli hän tytöiltä asiasta. Hetken päästä toinen
tytöistä purskahti itkuun, koska luuli lääkärin syyttävän heitä siitä, etteivät
olleet ottaneet lääkkeitään. Lääkäri alkoi pyydellä tytöltä anteeksi ja lopulta
Laura meni tytön viereen silittämään ja lohduttamaan tätä. Seuraavaksi tyttöjä
pyydettiin siirtymään oven ulkopuolelle odottamaan, kun lääkäri yritti vielä
saada tädiltä selvyyttä asiaan. Lopulta kuitenkin ilmeni, että tyttöjen
lääkkeistä oli huolehtinut heidän mummonsa, joka oli samaisella sairaalalla
hoitajana töissä. Mummo kutsuttiin kesken työpäivän paikalle selvittämään asiaa
ja muu perhe sai lähteä kotiin. Lääkäri tosin vannotti, että seuraavalla
kerralla tyttöjen äidin tulisi olla paikalla selvittämässä tätä asiaa ja
juttelemassa hänen kanssaan.
Päivä kului samoissa merkeissä ja loppu päivästä kun
potilaat alkoivat loppua, lääkäri selitti meille paljon asioita liittyen HIV
potilaiden hoitoon. Hän mm. selitti verikokeista, mitä verikokeita Namibiassa otetaan, jotta
saadaan selville onko potilaalla HIV ja miten sitä seurataan jatkossa. Saatiin
myös selville se, millä verikokeilla seurataan lääkkeiden vaikutusta viruksiin.
Päivä oli todella antoisa ja opittiin paljon uutta. Lisää
näitä!
maanantai 15. lokakuuta 2012
6.10
Päätettiin koko Guest Housen porukalla pitää Barbecue-
iltamat talolla. Kaikki osallistui ruokien hankintaan ja tekemiseen. Ruokien
hinnaksi tuli lopulta n. 70N$/hlö eli 7e.
Ruotsalaiset ja tanskalaiset tekivät leivät, Kati ja Minna
huolehtivat salaattien valmistuksesta, Linda, Emma, Elina, Hue ja Noora tekivät
paistinpotut ja mie, Laura, Silja sekä Katriina tehtiin jauhelihapihvit ja
marinoitiin kanat. Pihvit ja kanat käytettiin vielä lopuksi ulkona tulilla
paistumassa.
Hyvää ruokaa ja juomaa riitti ja kaikilla taisi olla hauskaa.
Opetettiinpa ruotsiksille ja tanskiksille porkkana- viestiä ja
sutsi-satsi-satsaata ja taidettiinpa ottaa Elena- tanssikisatkin ;) Saipa siellä tanskalainen Mia vielä illan päälle
sylitanssinkin Mikelta ja Kentonilta.
Elena- skabat
Porkkana- viestin sääntöjen selitystä
Loppuyöstä taidettiin vielä pulahtaa Emman, Katin, Minnan,
Lauran ja Katriinan kanssa altaaseen viilentymäänkin. Kyllä tosiaan
viilennyttiin, kun sen jälkeen kaikkien piti pukea villapaitaa päälle lämpimän
suihkun jälkeen.
Hetki vielä istuttiin tulen äärellä ja sitten unta palloon!
Toiset yökyöpelit jäivät vielä valvomaan ja toiset sammuivat pihalle J Että sellanen
Barbecue- iltama!
4.10
Torstai-iltana lähdettiin väsymyksestä huolimatta isolla
porukalla Dylan’siin, koska onhan torstai täällä aina karaokepäivä. Osa
porukasta hävisi baarista jo ennen klo 01 pois, mutta mie, Minna, Kati ja Laura
jäätiin vielä sinne. Lopulta klo 02 aikaan Kati ja Minnakin sanoi lähtevänsä
kotiin, koska eivät olleet nyt bilefiiliksellä. Mulla ja Lauralla sen sijaan
vielä jalat vipatti, vaikka aamu oltiin oltu töissäkin. Siispä Kati ja Minna
lähtivät kämpille, kun me vielä jäätiin Lauran kanssa bailaamaan.
Dylan’s oli menossa kiinni klo 02 jälkeen, joten päätettiin
lähteä tyttöjen kavereiden Shafan ja Peterin kanssa jatkamaan vielä iltaa Vipeen.
Siellä oli aika vähän ihmisiä enää siihen aikaan, mutta sitäkin mukavampaa
tanssia, kun tanssilattia oli aivan tyhjä J
Siellä sitten vielä jaksettiin jammailla klo 03 saakka, jonka jälkeen alettiin
soittaan taksia. Lopulta pojat kuitenkin sanoivat vievänsä meidät kotiin, koska
Shafa oli omalla autolla liikkeellä ja asui aivan meidän lähellä.
Portille päästyä soitettiin Katia avaamaan meille porttia ja
taisipa olla naurussa pitelemistä, kun näki meidän tulevan kotiin. Vielä olisi
virtaa riittänyt, vaan pakkohan se oli jossain välissä nukkuakin. Meidän
huoneessa taisi Silja ja Katriina saada osansa meidän virtapiikistä, kun
heräsivät ja nauroivat meidän toilailuille. Ai niin, ja taisipa sillä Lauralla
tulla sitä vertakin nenästä, joka ei tainut keltään jäädä kuulematta keskellä
yötä. Mutta tärkeintä on, että hauskaa riitti J!
4.10
Seuraava päivä osastolla 8b alkoi samoissa merkeissä kuin
edellispäivänäkin. Aloimme pestä ja pukea Shawnia. Pojalla oli ripulia, mutta
vointi näytti jo paremmalle kuin eilen. Hän selvästi jopa muisti meidät
eilisestä ja kasvoilta saattoi nähdä jo hymyn häivähdyksiä.
Sitten taas ”tapeltiin” aamupalan syömisen kanssa. Yritimme
vaikka millä keinoin saada poikaa syömään tai edes maistelemaan kiinteää ruokaa
mutta ei. Maito oli se ainut, joka lopulta meni alas.
Kävelytimme taas poikaa käytävillä ja voi sitä naurun ja
riemun määrää J
Hänestä näki, että hän nautti saamastaan huomiosta ja hellyydestä ja sitä hän
todellakin meiltä sai!
Shawn ja meidän ostama lelu
Aamupäivästä pojan nukuttua päiväunet oli lounasaika. Taas
pojalle tuotiin oma ruoka- annos, joka sisälsi kokonaisen pihvin, pastaa ja
porkkanaa. No eihän siitä lopulta saatu
mitään menemään alas. Yritettiin sekoittaa maitoonkin porkkanasosetta ja
juottaa sitä tuttipullosta, mutta poika puklasi kaiken ulos. Se siitä sitten.
Ei muuta kuin poika uudelleen pesulle ja vaatteiden vaihtoon. Kaikki
vaatteetkin kuitenkin osoittautui likaisiksi tai kakkaisiksi. Kukaan hoitaja ei
ollut viitsinyt vaivautua pesemään niitä edellisen käytön jälkeen. Lopulta kuitenkin löydettiin jotain paitaa
pojalle päälle.
Päivä ja työviikko oli lopuillaan ja annettiin viimeiset
rutistukset ja sanottiin heipat Shawnille. Päätettiin, että seuraavalla
viikolla tuotaisiin pojalle jokin oma lelu, jolla leikkiä sängyssä. Ajateltiin
myös, että yritämme ainakin viikoittain jollakin ruokatunnilla käydä poikaa
tervehtimässä ja katsomassa miten hän voi.
Sitten vain viikonlopun viettoon. Täällä kun työviikot ovat
maanantaista torstaihin, joka passaa meille paremmin kuin hyvin J
3.10
Tänä aamuna aloitimme viereisellä osastolla 8b, joka oli 0-2
-vuotiaiden lastenosasto. Menimme sinne kahdeksaksi ja aloimme kysellä mitä
voisimme tehdä. Suurimmalle osalle potilaista oli aamupesut tehty, mutta yksi
pikku potilas odotteli vielä vuoroaan. Vastuuhoitaja sanoi tämän pojan olevan ”hoitajien
lapsi”, sillä hänet oli n.2 kuukautta sitten löydetty hylättynä ilmeisesti
jonkinlaisesta roskiksesta. Hän odotteli sairaalassa sosiaalityöntekijöiden
päätöstä siitä mihin hänet sijoitetaan, koska vanhempia ei ollut tiedossa.
Menimme pikkupojan luokse, joka odotteli yksin lasten
häkkisängyssä likaisena ja hyvin ilmeettömänä. Tämä poika oli n. 1 vuotta ja 5
kuukautta vanha. Pojan nimeksi osoittautui Shawn Esteen. Aloimme tehdä pojalle pesuja,
mutta ilmeni, ettei sairaalan hanasta tule lämmintä vettä laisinkaan. Saimme
neuvon keittää kiehuvaa vettä hoitajien taukohuoneen vedenkeittimellä. Kun vesi
oli kiehautettu, kaadoimme sen vatiin ja lisäsimme hanasta viileää vettä
sekaan. Siispä poika vatiin ja pyllyn pesulle. Pyyhkeet, puhtaat petivaatteet
ja pojan vaatteet olivat tietysti seuraavaksi hakusessa. Lopulta nekin löytyi, pienen etsinnän jälkeen,
ja aamutoimet oli lähes suoritettu.
Shawn
Seuraavaksi vuorossa oli aamiainen. Tällekin pienelle
pojalle tuotiin keittiöltä oma iso satsi puuroa, leipä sekä maitoa. Poika ei
kuitenkaan suostunut syömään sitä, vaan halusi vain juoda maidon. Totesimme
että tämä reilu yksi -vuotias ei ollut vielä oppinut syömään kiinteää ruokaa,
ei kävelemään saatikka sanomaan sanansanaa. Hoitajat eivät olleet ehtineet tai
halunneet antaa tälle pienelle aikaa eivätkä rakkautta. No, meiltä hän sitä
lopulta sai. Päätimme ottaa tämän pienokaisen hoidon meidän vastuulle ja pitää huolta
vain hänestä sen parin päivän aikana, kun olimme sillä osastolla. Pitelimme
häntä sylissä, lauloimme ja hyräilimme lauluja ja yritimme leikkiä hänen
kanssaan. Hänellä oli yhtenä ainoana ”leluna” sängyssä täytetty kumihanska.
Lopulta löysin hoitajien taukohuoneen pöydän alta pölyttyneen lasten ”kävely-
telineen”. Aloimme opettaa poikaa sen avulla kävelemään, koska hän kuitenkin
osasi seisoa tukea vasten. Kävelimme pitkin osaston käytäviä ja poika alkoi
selvästi jo rentoutua ja nauttia saamastaan huomiosta. Hoitajien ilmeistä
päätellen emme kuitenkaan olisi saaneet keskittyä hoitamaan vain tätä yhtä
lasta.
Loppupäivästä nukutimme pojan sänkyyn, koska hänellä alkoi
nousta lämpö ja hän oli jo todella uupunut tästä kaikesta tekemisestä. Annoimme
hänelle tuttipullosta maitoa ja vettä. Maitoakin oli hänelle määrätty vain rajallinen
määrä päivässä, joka oli aivan liian vähän pojan ikään nähden, vain n. 310ml
neljän tunnin välein. Siinä oli kaikki, mitä tämä pieni päivän aikana suuhunsa
laittoi veden ja mehun lisäksi.
Lähdettyämme osastolta, päätimme myös seuraavana päivänä
ottaa tämän pienen hoidon meidän harteillemme ja antaa hänelle sitä rakkautta
ja hellyyttä jota hän tarvitsi.
2.10
Klo 8 aamulla starttasimme harjoittelun pediatrisella
osastolla 8a. Osastonhoitaja otti meidät
aika nuivasti vastaan ja pakenikin melkein välittömästi paikalta, kun aloimme
kysellä mistä voisimme työt aloittaa. Kysyimme kuitenkin eräältä lääkäriltä
lupaa päästä kierrolle mukaan. Aluksi tämä naislääkärikin tuntui jotenkin
vastahakoiselta ottaessaan meidät mukaan, mutta kyseltyämme häneltä asioita,
alkoi hän vaikuttaa mukavalta. Lopulta hän kertoi pikkupotilaista ja antoi
meidän jopa olla mukana tutkimassa erästä pientä sydänpotilasta. Tällä n. 7 -vuotiaalla
sydänpotilaalla oli kammioiden välissä reikä. Lääkärin sanojen mukaan vanhemmat
olivat kotona huomanneet jotain olevan vialla, kun lapsi ei ollut jaksanut enää
juosta hengästymättä. Tunnustelimme ensin pojan sydämen sykettä päällisin
puolin ja jo siinä vaiheessa kävi selväksi, että pojan tilanne oli vakava.
Kuuntelimme kuitenkin vielä stetareilla ja olimme todella järkyttyneitä siitä,
kuinka voimakkaasti sydämestä kuului ”suhinaa”. Ääni ei ollut lähelläkään
normaalia sydämen sykettä. Kuitenkin tämä sama potilas juoksenteli jonkin ajan
kuluttua osaston käytävillä toisten lasten kanssa hyvinkin terveennäköisenä.
Poika odotteli osastolla leikkaukseen pääsyä.
Loppupäivästä kuljimme hoitajan ja paikallisen opiskelijan
mukana. Hoitaja jakoi n. klo 11 aikaan lääkkeitä pikkupotilaille lääkekärrystä,
ei siis tarjottimelta. Kyseisessä kärryssä oli siis lähes kaikki osaston
lääkkeet ja se saattoi olla missä milloinkin pitkin käytävää. Tavat tosiaan poikkeavat
Suomen käytännöistä huomattavasti. Hyvänä esimerkkinä se, että kaikki lääkkeet
murskattiin ja liuotettiin sekä lopuksi vedettiin samaan ruiskuun. Yritimme
selittää, että Suomessa ei tehdä näin, mutta hoitaja ei juuri korviaan
lotkauttanut. Kaiken lisäksi hoitaja kävi vain ruutaamassa lasten suuhun
lääkkeet sanomatta sanaakaan saati vanhemmille tai lapselle.
Opiskelijan matkassa ollessamme huomasimme myös jotain hyvin
kummallista käytäntöä. Potilaalla ei tippunut infuusioneste, joten hoitaja
siteen alle katsomatta ja tarkistamatta käden vointia otti infuusiopussista
neulalla ja ruiskulla nestettä ja ”puhdisti” sillä kanyylin. Kanyyli oli siis
mennyt verihyytymästä tukkoon ja tämä hoitaja päätti laittaa sen hyytymän
liikkeelle verenkiertoon. Viisasta, eikö totta?
Yritimme hänelle selittää, että meilläpäin kanyylia kokeillaan ensin
aspiroida, saada se hyytymä pois, jonka jälkeen kokeillaan huuhdella sitä
keittosuolalla. Tästäkin vastaukseksi saimme vain epämääräisen hymähdyksen.
Yritäpäs täällä sitten vaikuttaa hoitokäytäntöihin ja opettaa uusia
tekniikoita. Ei ole helppoa ei. Se siitä ensimmäisestä varsinaisesta
harjoittelupäivästä sairaalalla. Allekirjoitukset papereihin vastuuhoitajalta
ja ei kun kotiin…
maanantai 8. lokakuuta 2012
1.10
Aamulla valmistauduimme lähtöön sairaalalle harjoitteluun. Lähdimme talolta isommalla porukalla klo 8
aikaan. Sairaalan ala-aulaan päästyämme päivystyksen jono oli ovelle asti,
koska oli maanantai- aamu.
Opiskelijavastaava sanoi opiskelijoiden aloittavan
harjoittelun sairaalalla aina sillä tavalla, että kahden ensimmäisen viikon
aikana käydään itse valitsemillamme osastolla tutustumassa 2 päivää. Tämän
jälkeen valitsemme osastot jossa olemme viikon kerrallaan. Vastaavalle käydään
ilmoittamassa joka maanantai ja keskiviikko mille osastolle ollaan menossa,
jotta hän voi pitää kirjaa siitä missä kukin opiskelija on.
Käytyämme osastokierroksen, saimme päättää miltä osastolta
aloitamme. Päätimme aloittaa kahdeksannesta kerroksesta osastolta 8a, joka oli
pediatrinen 2-12 -vuotiaiden osasto. Kävimme
ilmoittamassa sinne, että aloitamme työt siellä seuraavana aamuna klo 8.
Vastaanotto osastolla oli aika nuivea, mutta sinne siis oltiin menossa.
Niinpä klo 11 ensimmäinen päivä sairaalalla oli loppumassa.
Aamu oli sen lyhyydestä huolimatta rankka, sillä 3 tunnin tiukka luennointi
englanniksi vaati paljon keskittymistä.
26.9
Kolmas päivä päiväkodilla alkoi samoissa merkeissä kuin
edellisetkin päivät. Ainoastaan aamulla kävimme ostamassa yhdessä hoitajien
kanssa 1- vuotta täyttävälle synttärisankarille herkkuja lähimarketista.
Ennen ruokailua laulettiin koko porukalla onnittelulaulu
päivänsankarille ja ruokailun jälkeen lapset saivat keksiä sekä tikkarit.
1- vuotias synttärisankari
Loppupäivästä Monican poika Peacemaker vei meidät Kataturaan
kävelylle katselemaan paikkoja. Kävelimme ensin mäkiä ylös, josta nähtiin
läheinen järvi. Maisemat olivat upeat ja joki oli täynnä pelikaaneja. Järven
vesi oli kyllä likaista ja matkaoppaamme kertoikin, että he juovat nimenomaan järvivedestä
puhdistettua vettä. Itse emme sitä ole pahemmin uskaltaneet juoda.
Jatkoimme matkaa Pendukaan, jossa oli Hollantilais- miehen
tekemä talo itselleen. Talo oli tehty lasipulloista ja se oli upea. Samainen
mies näytti köyhille keksimänsä halvan ”uunin”, joka oli valmistettu
pahvilaatikoista, foliosta sekä lasilevystä. Pohjalle kuului musta kattila. Sen
toiminta perustui auringon valoon, joka kuumensi ”uunin” yli 200 asteiseksi.
Sen hinnaksi tuli vaivaiset 2,5e.
Lasitalo
Kävimme myös katsomassa Pendukan lahjapuotia, jossa oli
maalla asuvien köyhien ihmisten tekemiä esineitä. Siellä oli mm. limsapullon
pohjasta valmistettuja rasioita, koruja, liinoja, läppärilaukkuja ym. Ajateltiin
vielä myöhemmin vierailla lahjapuodissa uudelleen ostamassa jotakin kotiin
viemistä.
25.9
Toisena harjoittelu päivänä päiväkodille tuli mukaan meidän
opettaja ja suomalainen lääkäri. He halusivat myös nähdä millaista elämää
slummin lapset elävät. He olivat myös hyvin liikuttuneita siitä, kuinka lapset
osasivat iloita pienistäkin asioista. Surullista kuitenkin oli nähdä se
etteivät lapset juuri koskaan itkeneet esim. kaatuessaan soraiselle pihatielle.
Heille on pienestä pitäen opetettu
kotona, ettei saa itkeä. Yhdellä 1-vuotiaalla lapsella nähtiin korvasta tulevan
jotain eritettä ja lääkäri kertoi sen olevan puhjennut korva, joka vuotaa
märkää ulos. Lapsi ei itkenyt, mutta silmät olivat selvästi vettyneet kivusta.
Perheillä kun ei ole varaa viedä lapsia terveydenhoitoon, niin surullista kuin
se onkin.
Essi- lääkäri ja lapset
Tiina- opettaja
Monica myös kertoi meille oman surullisen tarinansa siitä,
mikä sai hänet perustamaan päiväkodin ja siitä millaisia taustoja hoitolapsilla
on. Myös hänen aikuinen poikansa Peacemaker auttaa mm. lasten ruoan laitossa ja
valmentaa lasten jalkapallojoukkuetta. Jalkapallojoukkueelle saadaan ostettua
tarvikkeet Peacemakerin omilla varoilla tai avustusrahoilla.
Moni lapsista kärsii kotonaan perheväkivallasta ja
todennäköisesti kaikilla lapsilla on HIV. He eivät myöskään ole missään
rekisterissä eli ”eivät käytännössä ole olemassa”. He saavat vaatteensa lähinnä
Monicalta lahjoituksina. Monica kertoi
tuntevansa suurimman osan perheistä, muttei läheskään kaikkia.
maanantai 1. lokakuuta 2012
24.9
Aamulla herättiin ensimmäiseen työharjoittelu päivään. Oltiin
lähdössä päiväkotiin Kataturan slummi alueelle. Aamupalaa oli syötävä runsaasti,
sillä meille kerrottiin, ettei siellä ilkeä päivän aikana syödä omia eväitä. Myöskään
vessassa siellä ei voisi käydä, koska siellä ei semmoista ole. Vessat siellä
oli vain aaltopellistä tehtyjä hökkeleitä. Varattiin mukaan myös omenoita
lapsille vietäväksi.
Etukäteen kuultiin paljon juttuja paikasta, joten mielikuvat
olivat aika paljon huonommat verrattuna siihen, millaiseksi paikka lopulta
osoittautui. Päiväkoti oli tehty aaltopellistä ja siinä oli vain yksi tila,
jossa ruokailtiin sekä leikittiin. Olihan siellä alkeellista ja likaista, mutta
vastaanotto oli lämmin. Kaikista pahinta oli nähdä lapset todella likaisina ja
melkein jokaisella oli pyyhkimättömät nuhaiset nenät. Osalla lapsista ei ollut
kenkiä jalassa ja kaikilla tytöillä ei ollut mekkojen alla edes pikkuhousuja ja
he istuivat paljain pyllyin hiekalla.
Kun mentiin paikalle, aluksi lapset katsoivat meitä
kauempaa, mutta jo tuntia myöhemmin oli riitaa siitä kuka pääsee syliin
istumaan. Monican saapuessa paikalle, mentiin Lauran ja isoimpien lasten kanssa
auttamaan häntä kattiloiden ja ruokien kantamisessa. Sitten alettiin
lantraamaan mehua valmiiksi ja
pilkkomaan hedelmiä. Seuraavaksi lapset lauloivat muutaman laulun ja rukoilivat
ruokarukouksen yhdessä. Meillä molemmilla tuli melkein itku, kun jokainen lapsista
osallistui lauluun ja rukoukseen. Vaikka he elävät todella köyhissä oloissa ja
ovat likaisia, niin silti jokainen lapsista ovat nauravaisia ja täynnä
elämäniloa.
Heille jaettiin puuroa lautaselle sen perusteella kuka
näytti nälkäisimmältä ja pienimmältä. Syönnin jälkeen lapset veivät lautasensa
pesuun ja saivat sen jälkeen kupillisen mehua sekä hedelmäpalan. Pienimmille
annettiin appelsiinia tai luumua, isommat puolestaan saivat omenaa.
Ruoan jälkeen vuorossa oli leikki- ja pelituokio sisällä. Lasten
kanssa kasattiin palapelejä, laskettiin laskuja ja kerrattiin numeroita sekä aakkosia. Lopussa lapset kasasivat tavarat ja pöydät
sekä tuolit porukalla pois. Pienimmätkin lapset halusivat auttaa pöytien ja
tuolien kasaamisessa. Hetki leikittiin lasten kanssa ulkona, jonka jälkeen oli
heidän aika lähteä kotiin. Pienimmätkin n.2-3 vuotiaat lähtivät yksin
kävelemään. Joitakin saattoi tulla vastaan n. vuoden vanhempi lapsi, mutta osa
meni yksin kotiin saakka.
Seuraavaksi oli koululaisten vuoro tulla syömään. Alettiin Lauran kanssa auttamaan tiskien
tiskaamisessa sillä välin, kun Monica jakoi isommille ruokaa sisällä. Kaikkien
täytyi syödä jokaista riisinjyvää myöten lautasensa puhtaaksi ennen tiskiin
tuomista tai heidät käännytettiin takaisin syömään.
Työpäivän loppuessa n. klo 14 oltiin valmiita kotiin syömään
ja suihkuun. Asunnolla oli suoraan mentävä pesulle ja vaatteiden vaihtoon,
koska lapset olivat istuneet likaisilla ja pissaisilla vaatteilla sylissä koko
päivän. Kuitenkin ensimmäinen työharjoittelupäivä oli hieno kokemus!
keskiviikko 26. syyskuuta 2012
22.9
Aamusta päätettiin Lauran kanssa lähteä Towniin shoppailemaan kauppakeskukseen. Jo ensimmäisessä vaatekaupassa katsellessamme työpaitoja eräs mies tuli kyselemään neuvoa millaisista paidoista hänen siskonsa tykkäisi. Hetkeä myöhemmin samainen mies olikin jo Lauran käsilaukulla ja yhtäkkiä vartija tuli varoittelemaan, että Laura meinattiin ryöstää. Olimme todella hämmentyneitä, sillä miehestä ei olisi voinut uskoa, että hän aikoo oikeasti viedä rahat. Onni onnettomuudessa tälläkin kertaa. Onneksi löydettiin kuitenkin liikkeistä sitä mitä etsittiinkin, kivoja kenkiä, hame, paitoja jne. Hinnat toki lähes Suomen hinnoissa.
Koko loppu päivä lötköteltiin auringossa ja rentouduttiin. Päivällä oli jo vähän herätelty ajatusta ilmoille bailaamaan lähdöstä, kun jalat niin kovasti vipattivat. Mietimme kuitenkin lähtöä muutaman tovin, koska lauantai ei ole täällä menopäivä. Illalla pari lasia viiniä altaalla juoden teki tehtävänsä ja olimme valmiita tanssimaan. Siispä tälläytymään ja ei kun baariin.
Koko loppu päivä lötköteltiin auringossa ja rentouduttiin. Päivällä oli jo vähän herätelty ajatusta ilmoille bailaamaan lähdöstä, kun jalat niin kovasti vipattivat. Mietimme kuitenkin lähtöä muutaman tovin, koska lauantai ei ole täällä menopäivä. Illalla pari lasia viiniä altaalla juoden teki tehtävänsä ja olimme valmiita tanssimaan. Siispä tälläytymään ja ei kun baariin.
Baari oli lähinnä paikallisten paikka, mutta voi uskomaton
miten hyviä tanssijoita siellä oli! Ei voitu kuin suut auki katsoa sitä menoa. Ja
Laura kirjaimellisesti oli suu auki. Iso porukka tanssi yhdessä erilaisia
koreografioita eikä näkynyt merkkiäkään jäykkyydestä. Porukassa tanssi sekä
miehet että naiset. Pikkuisen harmitti ettei se kamera sitten tullut matkaan :/
Baarin DJ tunsi meidän matkassa olleet tytöt, joten ilta oli
lähes ilmainen. Muutaman drinkin jälkeen uskallettiin Laurankin kanssa mennä
näyttämään mistä ne suomalaiset on tehty J
Eikä uteliailta katseilta voitu välttyä. Kyllä saatiin tanssia niin että
seuraavana päivänä jaloissa tuntui! Mahtava paikka, suosittelen Lounge 264!
20.9
Käytiin porukalla syömässä ja juomassa tyttöjen kehumassa Portugalilaisessa ravintolassa. Pöytä piti olla varattu, mutta varaus olikin vahingossa tehty edelliselle illalle. Pöytää ei siis ollut, mutta nopeasti sellainen järjestettiin 6 hengen porukalle. Sangriaa oli kovasti jo etukäteen kehuttu, joten sitä sitten tilattiin sekä punkkuun että valkkariin tehtynä koko porukalle. Jep, se oli hyvää! Mutta vielä parempaa oli ruoka. Voi taivas mitkä pihvi annokset saatiin eteen. Eikä pihvit olleet mitään pieniä vaan n. 300g kipale. Laura puolestaan maistoi antilooppia, joka myöskin oli hyvää. Ähkystä huolimatta oli vielä tilattava jotain makeaa jälkkäriä ja sitä sitten saatiinkin. Jälkkärinä oli suussa sulava suklaamousse, jonka kyytipojaksi otettiin vielä yhdet siniset drinkit.
Syönnin jälkeen lähdimme tsekkaamaan paikallisen karaokebaarin. Kuultiin, että torstaisin siellä on aina karaokeilta. Baari sijaitsi aivan teollisuusalueen näköisellä paikalla, jossa kuulemma muutkin hyvät baarit sijaitsevat. Alkuillasta sisällä ei ollut paljoakaan porukkaa, mutta tuntien kuluessa paikalle alkoi tulla enemmän ihmisiä. Myös toisen Guest Housen norjalaiset työt tulivat paikalle. Laulajat olivat kaikki todella hyviä ja fiilis oli katossa. Päästiin jopa tanssimaan ja olemaan tanssitettavinakin. Ilta oli kaikin puolin onnistunut. Tilataksilla kohti kotia ja unta kupoliin!
tiistai 25. syyskuuta 2012
17.9
Aamulla meidän oli tarkoitus lähteä I-STEP- intensiivi
kurssille, mutta herättyämme huomasimme, että Lauran jo kotoa hankittu flunssa
oli yön aikana pahentunut. Henki ei kulkenut ja veto oli totaalisesti poissa.
Siispä otimme yhteyttä opettajaan ja kerroimme tilanteen. Opettaja sai varattua
lääkäriajan yksityiseltä terveysasemalta. Menimme muutaman päivän maassa olon
jälkeen ensimmäisen kerran tapaamaan paikallista lääkäriä.
Yliopiston kuski haki meidät kyytiin ja lähdimme matkaamaan
kohti Khomas Medical Centreä. Kuski jäi
meitä odottamaan lääkäriaseman pihaan. Aseman sisällä oli yllättävän siistiä,
lähes kuin Suomen yksityisillä asemilla. Laura täytti potilastiedot ja hoksasimme,
että passi jäi asunnolle. Sitä ei kuitenkaan missään vaiheessa tarvittukaan.
Hetken odotettua sairaanhoitaja kutsui Lauraa nimellä ja
talsimme alakertaan. Siellä sairaanhoitaja pyysi epäselväsi Lauraa antamaan
pissanäytteen kuppiin. Lauran kysyessä hoitajalta tarvitseeko pesuja tehdä
ennen näytteenottoa, mumisi sairaanhoitaja yhtä epäselvästi ”joo”. WC:ssä ei
kuitenkaan ollut peseytymismahdollisuuksia, joten se siitä. Pissanäyte tuli
antaa 0,5l muovikannuun. Näyte annettiin sairaanhoitajalle, joka stiksasi
pissan suoraan näytekupista ilman hanskoja. Tietysti myöskään käsidesiä ei
tarvittu stiksauksen jälkeen.
Seuraavaksi Laura käskettiin istumaan alas. Sairaanhoitaja
asetti verenpainemittarin käteen ja käski pitää käden ojennettuna mittauksen
ajan, jonka jälkeen poistui itse paikalta. Laura kuitenkin laski käsivarren
alas, jonka jälkeen toisen potilaan omainen, vanhempi rouva välittömästi torui
Lauraa tekemästä näin. Käden kuului heidän mielestään olla ojennettuna eikä
rentona pöydällä!
Sairaanhoitaja saapui lopulta takaisin ja kirjasi pöydällä
lojuviin papereihin Lauran ”labra”- tulokset.
Pöydällä lojui siis kaikkien paikalla olevien potilaiden paperit
avonaisina. Ketään ei kuitenkaan näyttänyt kiinnostavan toisten potilastiedot.
Hoitaja sanoi, että voidaan mennä odottelemaan aulaan kunnes lääkäri kutsuu
nimellä.
Hetken taas odoteltua lääkäri kutsui Lauraa. Lääkäri oli
alle keski-ikäinen mies, jota selvästi ujostutti tehdä minkäänlaisia
tutkimuksia kuultuaan, että olemme sairaanhoitaja-opiskelijoita Suomesta.
Lääkäri kyseli ensin normaaliin tapaan oireet, jonka jälkeen pyysi Lauran
verhon taakse pedille makaamaan; varovainen kurkkaus nenään ja nieluun, jonka
jälkeen poskien ja otsan painelu, keuhkojen koputtelu sekä vaivaantunut keuhkojen
kuuntelu. Diagnoosi oli valmis: keuhkoputken tulehdus. Vaivaan määrättiin vahva
pika antibioottikuuri, avaavaa yskänlääkettä, nenäsumutetta sekä paikallista
flunssalääkettä. Kädenpuristus, kiitos ja hei!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)