11.10

Ajateltiin loppu viikko olla leikkurissa, jos siellä pääsisi tekemäänkin jotakin konkreettista.  Leikkuri sijaitsi sairaalan toisessa kerroksessa. Mentiin siellä ensin kyselemään vastuuhoitajaa kansliasta, jonka jälkeen meidät ohjattiin pukukoppiin vaihtamaan leikkuri vaatteet. Vaatteissa oli kyllä s- kokokin, mutta olihan ne teltat meidän päällä :D sitten piti vielä löytää myssyt ja suusuojat.

Seuraavaksi meidät ohjattiin saliin numero 3. Siellä tehtiin yleisleikkauksia. Kun menimme saliin sisään, oltiin siellä juuri aloittamassa jonkin pikku pojan leikkausta. He avasivat pojan kaulan auki ja kohta jo ompelivat sen kiinni. Leikkauksessa kesti ehkä 10min. Yritettiin kysellä mistä leikkauksesta oli kyse, mutta vastausta ei koskaan saatu.

Sitten mentiin saliin numero 4. Siellä aloitettiin toisen pikku pojan leikkausta. Tämä poika oli n. 3 vuoden ikäinen ja häneltä leikattiin peräaukon ja välilihan seudulta pois jotain kasvainta. Tämä poika nukutettiin vain maskilla ja Lauralle tulikin jännät paikat, kun meni pitelemään maskia paikoillaan, sillä välin kun hoitajat keskittyivät kanyylin laittoon. Tässäkään leikkauksessa ei kauan mennyt, mutta iso alue pojan ihosta oli poissa ja jäljellä vain vereslihalle leikattua ihoa. Kanyylia ei niin hoitajat kuin anestesialääkärikään saanut lopulta laitettua ja homma oli ohi. Poikaa alettiin siis herätellä ja ILMAN KIPULÄÄKETTÄ, kun sitä kanyylia nyt ei ollut.

Poikaa lähdettiin viemään yhdessä heräämöön. Heräämössä lapsi alkoi rimpuilla vimmatusti ja huusi ja itki aivan hysteerisesti. Meillä teki pahaa katsoa vierestä, kun niin pieni joutui kärsimään kivuista joita kenenkään ei tarvitsisi kestää. Kysyimme hoitajalta, antavatko he kipulääkettä ja hän vastasi, että heti kun poika on täysin hereillä ja pystyy nielemään lääkkeen. Kohta hoitaja nosti tämän huutavan pojan syliinsä pidellen häntä sieltä kipeän pakaran alta kiinni. Onneksi paikalle tuli pian pojan äiti, joka lopulta otti pojan syliinsä. Sitten lähdimmekin jo paikalta pois, katsomaan seuraavaa leikkausta.

Salissa 3 oli alkamassa jokin isompi leikkaus naiselle ja tämä nainen oli todella peloissaan ja itki, että ”miksi tämän pitää olla näin vaikeaa?”. Lohduttavaa oli kuitenkin huomata, että anestesialääkäri ja hoitajat oikeasti tukivat tätä naista ja yrittivät rauhoitella silittämällä poskea ja puhumalla hänelle. Lähdettiin kuitenkin salista pois, kun olimme olleet edelliset leikkauksetkin viereisessä salissa 4.

Seuraavaksi siis oli alkamassa salissa 4 rintakasvaimen poisto. Tältä naispotilaalta oli jo aiemmin toinen rinta poistettu. Potilasta selvästi jännitti tuleva leikkaus, joten yritettiin Lauran kanssa olla vieressä tukemassa häntä. Aikuispotilaat nukutettiin kuitenkin Propofolilla. Potilas siis uneen ja leikkaus saattoi alkaa. Oli hyvin hämmästyttävää kuinka pienellä viillolla leikkaus saatiin suoritettua.  Tälle potilaalle annettiin sentään kipulääkettäkin (Fentanyl) i.v.:sti. Leikkaus kesti kokonaisuudessaan n. puoli tuntia jonka jälkeen naista alettiin herätellä. Sitten hupsista, kun anestesialääkärikin totesi, että ”taisipa mennä syvälle uneen”. Kuitenkin ennen kuin nainen ehti edes hengitellä omia hengityksiä, niin ei muuta kuin raakasti intubaatioputki pois ja nainen heräämöön. Heräämössä sitten vähän yritettiin hieroskella rintalastan päältä ja lämpsittiin naista kasvoille, että ”herääs jo!”.  Varmaanhan ne potilaat keinotekoisesta unesta herää läpsimällä kasvoja. Kyllä tuntui hurjalta katsella sitä toimintaa vierestä. Sinne heräämöön tämäkin potilas sitten jäi ”heräilemään”, kun matkattiin jo takaisin saliin.

Päivän toiseksi viimeinen operaatio tehtiin miehelle, jolle oli tarkoituksena tehdä ohutsuoliavanne. Tämä mies oli hyvin hyvin laiha ja ehdittiin jo Lauran kanssa pohtia, että tällä miehellä täytyy olla HIV ja jokin muukin pahempi sairaus päälle. Leikkauksen edetessä syy tälle laihuudelle kuitenkin paljastui. Jopa kirurgi yllättyi ja säikähti tätä löytöä, kun hän aukaisi ohut suolta ja alkoi imeä sieltä sisältöä pois. Imun mukana alkoi tulla loputtoman pitkää, ihon väristä ja liikkuvaa kudosta, joka paljastui lopulta lapamadoksi. Kirurgin ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, kun hän lopulta sai madon pois suolesta ja laski sen kuppiin. Koko salin henkilökunta  yökki nähdessään madon. Kirurgikin totesi, että ”Viekää se äkkiä pois mun silmistä!”. Mato oli n. metrin pituinen ja kirurgi sanoi, ettei tämä välttämättä ollut ainoa yksilö, joka miehen suolistossa eli. Madon häätämiseen ei kuulemma ole olemassa edes toimivaa lääkkeitä, joten niiden pois saaminen on lähes mahdotonta. Siinä sitten otettiin kandien kanssa kuvia madosta ja ihmeteltiin miten sellainen voi elää ihmisen kehossa. Sitten kirurgi teki avanteen loppuun ja potilas lähti heräämöön heräämään.

Viimeisenä leikkaukseen tuli n. 56 vuotias nainen, jolta oltiin amputoimassa vasemman puoleinen jalka polven alapuolelta. Häneltä oli jo aiemmin amputoitu jalkaterä samasta jalasta. Tämä nainen oli hyvin rauhallinen koko operaation ajan. Menin hänen eteen pitämään häntä käsistä kiinni ja juttelemaan sillä välin, kun anestesialääkäri pisti  hänelle spinaalipuudutuksen. 

Kun leikkaus alkoi, pysyin koko operaation ajan hänen vierellään, sillä hän oli tosiaan hereillä koko ajan. Kyselin häneltä asioita hänen perheestään ja siitä miksi amputaatio hänelle tehtiin. Hän kertoi hyvin avoimesti asioista ja kertoi, että hänellä on diabetes, jonka vuoksi jalka on alkanut mennä pikku hiljaa nekroosiin. Hän oli päättänyt suostua lopulta jalan amputaatioon, kun kivut olivat yltyneet niin koviksi, ettei hän enää kestänyt sitä. Kivut olivat alkaneet hänen työpaikallaan, jolloin hänen esimiehensä oli lähes pakottanut hänet kotiin ja lääkäriin. Hän oli hyvin uskovainen ja sanoi, että selviää tästä Jumalan turvin, kun tietää että hänestä pidetään hyvää huolta. Lääkärit olivat myös luvanneet naiselle, että hän saa puolen vuoden kuluttua leikkauksesta jalkaproteesin.  

Koko leikkauksen ajan nainen vitsaili, että haluaisi leikkauskaaren takaa nähdä jalan leikkauksen, mutta sanoi lopulta kuitenkin, ettei kestäisi veren näkemistä. Eipä siinä sitten kauan mennytkään, kun kirurgi alkoi imeä haavasta verta pois ja imuletku oli laitettu menemään naisen pään vierestä, niin hän näki oman verensä menevän letkusta.  Hän pisti silmät kiinni ja puristi minua kädestä ja sanoi, että nyt tekee pahaa.

Juteltuani vielä naisen kanssa kertoi hän hiljattain jääneensä eläkkeelle ja sanoi nauttivansa siitä ajasta, jonka hän saa viettää lastensa ja lasten lastensa kanssa kotona. Kun tuli puhetta mistä päin olemme kotoisin, hän kertoi tuntevansa muutaman suomalaisen, jotka olivat hetken asuneet Namibiassa ja tehneet töitä hänen kanssaan. Tästä syystä hän osasikin kysyä suomeksi ”mitä kuuluu?”.

Kun jalka oli saatu lähes leikattua, tuli meidän aika lähteä kotiin. Kerroin naiselle, että meidän nyt täytyy valitettavasti lähteä, koska kyyti odottaa, niin hän kiitti sydämensä pohjasta siitä tuesta jota olimme hänelle leikkauksen ajan antaneet. Tsemppasin häntä ja sanoin, että ”You are so prave, god will be by your side.” Yritimme Lauran kanssa pyytää salissa olevaa kandia jatkamaan naisen tukemista, mutta kandi säikähti ja kysyi  ”mitä minä siinä osaisi tehdä tai sanoa?”. Yritettiin sanoa, ettei siinä tarvitse puhua mitään, kun olla vain vieressä, mutta kandille tuli yllättäen myös kiire kotiin.

Sellainen mielenkiintoinen päivä tällä kertaa. Vaikkei paljoa saatukaan tehdä tai avustaa, niin paljon uutta ja ihmeellistä nähtiin. Ja kaikkein suurin asia mitä pystyttiin tekemään, oli potilaiden tukeminen ja lähellä oleminen.