8.10

Alkuviikosta päätettiin Lauran kanssa mennä katsomaan CDC- eli HIV- klinikan toimintaa. Käytiin jo edellisviikolla ilmoittamassa klinikalle, että ollaan tulossa sinne muutamaksi päiväksi harjoitteluun. Vastaanotto oli heti ystävällinen ja avoin.

Maanantai aamuna siis aloitettiin klo 7 klinikalla. Käytiin ilmoittautumassa vastuuhoitajalle ja hän kävi ensin esittelemässä meille klinikkaa. Sen jälkeen hoitaja antoi meidän valita missä haluaisimme tänään työskennellä. Päätettiin mennä pediatriselle puolelle, koska muutenkin nyt lasten kanssa oltiin oltu. Siispä aloitettiin aamu avustamalla hoitajaa vastaanottamaan lapsia. Lapset punnittiin, otettiin pituus ja kirjattiin tulokset ”passiin” eli potilaskorttiin. Sitten lapset jäivät vanhempien kanssa odottamaan pääsyä lääkärille tai verikokeisiin.

Kun kaikki lapset oli punnittu ja pituudet katsottu, me mentiin lääkärin huoneeseen kuuntelemaan mitä sanottavaa hänellä on lapsille. Me esittäydyttiin lääkärille ja kysyttiin sopiiko hänelle, että tulemme seuraamaan toimintaa. Lääkäri vaikutti ystävälliseltä ja sanoi, että käyhän se.  Aluksi oli aika häiritsevää se kun hän selitti meille huoneessa olevien potilaiden kuullen heidän sekä muiden potilaiden asioita. Välillä hän myös selitti muita lääketieteellisiä asioita meille ja kandille joka oli myös mukana huoneessa, vaikka äiti ja lapsi istuivat vieressä ja odottelivat huoneesta pois pääsyä. Siis viis vaitiolovelvollisuudesta tai potilaan kunnioittamisesta!

Lapsia kävi niin vanhempien kuin tätien tai pappojenkin kanssa. Kaikilla lapsilla vanhemmat ei syystä tai toisesta olleet tulleet mukaan.  Yksikin poika tuli äitinsä kanssa ja tämä lapsi vaikutti hyvin sairaalta. Lääkäri kysyi äidiltä, kauanko pojalla on yskää ollut ja onko ollut kuumetta. Äiti vastasi, että n. viikon verran. Seuraavaksi lääkäri kysyi miksi näin myöhään lääkäriin, sillä pojalla on kuitenkin HIV, joka tekee jokaisesta taudista tai sairaudesta vieläkin pahempia. Äiti vastasi, ettei ole ollut rahaa tulla sairaalalle taksilla. Lääkäri puhutteli äitiä ja passitti pojan röntgen kuviin, jonka jälkeen pyysi heitä tulemaan takaisin. Kysyin lääkäriltä, onko tässä todellakin kyse rahasta, niin lääkäri vastasi, että ”näithän sinä tuon äidin vaatteet ja ulkoisenolemuksen, ei siinä ole kyse rahasta, vaan siitä ettei äitiä kiinnosta miten lapsi voi”. Sen kuultua tuli kyllä todella paha mieli senkin pojan puolesta.

Lääkäri kertoi tekevänsä töitä niin lasten kuin aikuistenkin kanssa HIV- klinikalla, mutta sanoi pitävänsä enemmän lasten kanssa työskentelystä, sillä lasten käytökseen ja käsitykseen omasta sairaudesta voidaan vielä vaikuttaa.  Aikuisten käytökseen ja päätöksiin ei enää paljoa ole kenelläkään vaikutettavaa. Lasten oman sairauden ymmärtämiseen oli tehty kirja, jonka avulla lapsille joka käynnillä opetettiin lisää sairaudesta ja sen hoidosta sekä hoidon merkityksestä. Kun lääkäri kohtasi lapsen ja tämän huoltajan, hän kyseli asioita ensin lapselta ja antoi hänelle mahdollisuuden puhua ennen kuin varmisteli asioita äidiltä tai isältä. Potilaspapereihin merkittiin, joka kerralla mitä lapselle oli opetettu ja mistä hänen kanssaan oli puhuttu, jotta lääkäri tietäisi mistä asioista uskaltaisi lapselta alkaa kyselemään. Olihan lapset saanet vaarallisen sairauden vanhemmiltaan, joten asian selittämisen lapselle tulisi tapahtua vanhempien ja lääkärin yhteispäätöksellä.

Kirjassa selitettiin siis HIV pahana tyyppinä ja kehoa suojelevat solut vartijoina. Kun lapsi ottaa lääkkeensä oikein ja ajallaan hänen kehoa suojelevat vartijat lisääntyvät ja pakottavat pahan tyypin eli HIV-viruksen nukkumaan. Jos lääkkeiden otossa tapahtuu laiminlyöntiä, pahat tyypit alkavat herätä horroksesta ja vallata kehoa, jolloin elimistö alkaa sortua ja voida pahoin.  Jos lapsi taas ottaa lääkkeet oikein, voi hän elää normaalia elämää, kouluttautua, rakastua, perustaa perheen ym. Kirjassa oli selitetty hyvin yksinkertaisesti asiat, joita pikku hiljaa käytiin läpi. Lääkäri pyysi lähes jokaista lasta kertomaan meille iästään riippuen, miksi hän syö lääkkeitä ja mitä ne pahat tyypit ovat ja miksi hänen sairauttaan kutsutaan. Moni lapsi ujosteli kertoa asiasta ja lähes sipisten vastasi jotain. Toiset lapset taas osasivat hyvinkin reippaasti kertoa asian meille, olivatpa he sitten minkä ikäisiä tahansa. Jos joku lapsista ei osannut vastata lääkärin kysymyksiin, hänet ja hänen huoltajansa ohjattiin hoitajan luo, jonka kanssa he kävivät uudelleen läpi kirjan avulla mistä sairaudessa on kyse. Tämän jälkeen he palasivat lääkärin luo ja selittävät mitä olivat oppineet.

Monella lapsella oli myös laiminlyöty lääkkeiden ottamista. Useat lapset kun joutuivat itse huolehtimaan niiden ottamisesta, kun vanhempia ei vain yksinkertaisesti kiinnostanut. Lasten passeihin oli merkitty annettujen lääkkeiden määrä ja sama lääkemäärä luki lääkepussien kyljessä. Jos nämä lukemat eivät täsmänneet, otti lääkäri heti asian esille vanhempien kanssa ja pakotti heidät selittämään miksi lääkkeiden ottoa oli laiminlyöty.

Vastaanotolla kävi mm. kaksoistytöt tätinsä ja jonkun toisen naisen kanssa. Heidän lääkkeiden otossa oli tapahtunut virheitä, koska lääkkeitä oli jäljellä pussissa vielä aivan liikaa. Lääkäri yritti kysellä tädiltä mistä tämä johtuu ja miksei tyttöjen äiti ollut saapunut paikalle. Äiti oli kuulemma jossakin kauempana reissussa, eikä sen takia päässyt paikalle. Kun lääkäri ei saanut vastausta tädiltä lääkkeisiin liittyen, kyseli hän tytöiltä asiasta. Hetken päästä toinen tytöistä purskahti itkuun, koska luuli lääkärin syyttävän heitä siitä, etteivät olleet ottaneet lääkkeitään. Lääkäri alkoi pyydellä tytöltä anteeksi ja lopulta Laura meni tytön viereen silittämään ja lohduttamaan tätä. Seuraavaksi tyttöjä pyydettiin siirtymään oven ulkopuolelle odottamaan, kun lääkäri yritti vielä saada tädiltä selvyyttä asiaan. Lopulta kuitenkin ilmeni, että tyttöjen lääkkeistä oli huolehtinut heidän mummonsa, joka oli samaisella sairaalalla hoitajana töissä. Mummo kutsuttiin kesken työpäivän paikalle selvittämään asiaa ja muu perhe sai lähteä kotiin. Lääkäri tosin vannotti, että seuraavalla kerralla tyttöjen äidin tulisi olla paikalla selvittämässä tätä asiaa ja juttelemassa hänen kanssaan.

Päivä kului samoissa merkeissä ja loppu päivästä kun potilaat alkoivat loppua, lääkäri selitti meille paljon asioita liittyen HIV potilaiden hoitoon. Hän mm. selitti verikokeista,  mitä verikokeita Namibiassa otetaan, jotta saadaan selville onko potilaalla HIV ja miten sitä seurataan jatkossa. Saatiin myös selville se, millä verikokeilla seurataan lääkkeiden vaikutusta viruksiin.

Päivä oli todella antoisa ja opittiin paljon uutta. Lisää näitä!